Kun soitto on suruista tehty

Ensi lauantaina tarkastettava Henna-Riikka Peltolan musiikkitieteen väitöskirja Kind of blue: Emotions experienced in relation to nominally sad music (Surullisena pidetyn musiikin herättämien tunteiden kokeminen) on mielenkiintoinen, koska tavallaan jokainen ihminen on aiheessa asiantuntija. Jo Elias Lönnrotin Kanteletar tiesi, että ”soitto on suruista tehty, murehista muovaeltu”.

Peltola tutkii artikkeliväitöskirjassaan monin menetelmin ihmisten tunnekokemuksia, jotka liittyvät surullisena pidettyyn musiikkiin. Tutkimuksen keskiössä on kuulija subjektiivisine kokemuksineen surulliseksi luokittelemansa musiikin kuuntelusta. Keskeistä aineistoa ovat lähes 400:n ihmisen kertomukset.

Musiikki voi kuulostaa surulliselta tai yhdistyä suruun jollakin muulla tavalla. Ihmisten käsitykset ja kokemukset surusta ja surullisuudesta musiikissa ovat hyvin moninaisia ja tilannesidonnaisia sekä vaikeasti sanallistettavissa.

Surun skaala ulottuu menetyksen ja ahdistuksen masentavasta surusta melankoliseen ja edelleen toiveikkaaseen, voimaannuttavaan suruun ja lopulta esteettisen nautinnollisuuden suruun, jossa surullinenkin musiikki puhuttelee, koska se on niin kaunista. Aivan samakin musiikki voi yhdelle olla elämän kaunein tunnemuisto ja toiselle surullinen muistutus henkilökohtaisesta menetyksestä.

Virret ovat monien mielestä varmasti surullista musiikkia.

Virsilaulussa yhdistyy paljon surullisen musiikin sosiaalisesti opittuja ja jaettuja tunnekokemuksia mutta myös monia sellaisia ulottuvuuksia, joita sanallinen kuvailu ei tavoita. Suomessa Virsikirja sanoo tämän kauniisti esipuheessaan: ”Virren veisuu on yhtä aikaa julistusta, opetusta, sielunhoitoa, rukousta ja yhteyden kokemista.”

Peltolan väitöskirjan nimi tuo mieleen jazztrumpetisti Miles Davisin klassikkolevyyn, jolla on myös bluespohjaista improvisointia. Blues on usein yleistetty surumieliseksi musiikiksi, vaikka valtaosa siitä kulkee duurissa ja on luonteeltaan terapeuttista tästäkin noustaan -selviytymismusiikkia: artisti terapoi paitsi itseään myös yhteisöään.

Peltola toteaakin, että yksittäisen perustunteen sijasta musiikillinen suru näyttäytyy usein rikkaana kattokäsitteenä, johon voi sisältyä kokemuksellisesti äärimmäisen epämiellyttäviä ja tuskallisia tuntemuksia sekä miellyttäviä, esteettisiä ja lohdullisia tunnekokemuksia. Musiikki voi ilmentää surua, jota pitää näyttää muille – tai surua, jota ei voi näyttää muille. Eron tunnistaminen on sosiaalinen oppimisprosessi.

Maailman musiikkiteollisuus on viime vuosikymmeninä kokenut valtavan murroksen. Aiemmin musiikkielämykset olivat paljon yhteisöllisempiä, kun uutuudetkin kuultiin konserteissa tai kaikille yhteisestä radiosta. Tallenteiden toistoon ei ollut sellaisia mahdollisuuksia kuin nyt.

Nykytekniikka henkilökohtaisine soittolistoineen mahdollistaa äärimmäisen yksilöllistetyn musiikin kuuntelemisen, musiikin joka soi sananmukaisesti vain omien korvien välissä. Peltolan mukaan se on erityinen surullisen musiikin tunnuspiirre.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.