Kun tulevaisuus riippuu vain opettajasta

Opettajaopiskelijat vitsailevat arvioinnista ja sama jatkunee opettajanhuoneissakin. On aika arpoa lukukauden numerot. Joidenkin seiska voi olla toisille ysi.

Asiantuntijat sanovat, etteivät eri koulujen ja kuntien arvosanat ole vertailtavissa keskenään, eikä myöskään kouluja voi vertailla. Keskiarvo koostuu kuulemma niistä numeroista, joilla inhimilliset aineenopettajat ovat mitanneet yksilöllisen oppilaan menestystä.

Ymmärrän. Ja voisin selityksen hyväksyäkin, jos kysymyksessä olisivat vaikka kahdeksannen luokan joulutodistukseen numerot. Päättötodistus on kuitenkin totinen juttu. Kuka aikuinen hyväksyisi taskuunsa paperin, joka vaikuttaa tulevaisuuteen, muttei välttämättä perustu mihinkään?

Jatko-opintoihin johtavassa yhteishaussa lähes kaikki kevään päättötodistukset leväytetään samoille pöydille. Ei ole pääsykokeita, vain numerot ratkaisevat. Juuri ne, jotka eivät ole asiantuntijoiden mukaan vertailukelpoisia.

Syy ei ole opettajissa. Arvostelu on kova ja totinen urakka. Opettajaopinnot läpikäyneenä tiedän, että tehtävä on kaikkea muuta kuin helppo. Tiedän myös sen, että läheskään kaikilla opettajilla ei ole arvioinnin vaatimaa ammattitaitoa.

Ja kuinka olisikaan? Koulumaailmassa on sata ja yksi muutakin asiaa. Opettajakoulutus ei anna arviointiin riittäviä valmiuksia - tai sitten minä onnistuin haaveilemaan juuri ne luennot.

Entä sitten, jos valmistumisesta on kulunut vuosikymmen, kaksi tai kolmekin? Luulen, että arvioinnin yhtenäisyys saavutettaisiin parhaiten koulunpenkillä.

Siinä missä rakennushommissa vaaditaan määräajoin päivitettävä työturvallisuuskortti, voisi opettajille olla pakollinen arviointikortti. Jos jokainen ope kertaisi taitonsa muutaman päivän kurssilla tasaisin väliajoin, pienenisi koulujen keskiarvohajonta varmasti.

Jos minä olisin vielä ysiluokkalainen, nousisin asian puolesta barrikadeille.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen uutistoimittaja.