Kunnes kuolema meidät erottaa

Pidän itseäni suhteellisen realistisena ja jalat maassa olevana ihmisenä. Näin myös autoilun osalta. Olen siis ymmärtänyt eliniän rajallisuuden ja sisäistänyt sinänsä kamalan totuuden, että valkoinen Peugeot-autoni eli rakas pikku ”Pösöni” ei tule enää näkemään seuraavaa vuosikymmentä. (Toivon toki hänen tästä pikkuisen suutahtaneena murtavan ennakkoluuloni ja elävän kolmekymmentävuotiaaksi).

Olen miettinyt, että mikä olisi hänen arvolleen sopiva tapa siirtyä ajasta ikuisuuteen. Kaikki mahtipontiset järveen ajot ja jyrkänteeltä vierittämiset olen hylännyt kahdesta syystä. Ensinnäkin siksi, että pikkuisen heikohkon motoriikan omaavana onnistuisin todennäköisesti köyttämääni itseni turvavöihin niin, etten ehtisi kierähtää h-hetkellä autosta ulos. Tämä ei olisi toivottavaa, vaikka se poeettisuudessaan sinetöisikin komeasti romanttissävyisen suhteemme. Toinen syy tämän kaltaisten viimeisten matkojen torppaamiseen on ekologinen. Renkaiden poltto ja rojujen hylkääminen luontoon eivät nyt vain ole enää tälle vuosituhannelle sopivia asioita.

Olenkin näin ollen ajatellut, että komein tapa saattaa valkoinen ratsu ikuiseen uneen olisi ajaa se auton kotimaahan Ranskaan. Perillä lausuisin sille ranskankielisen rakkausrunon ja jättäisin sen tien poskeen nauttimaan kotimaansa maisemista ja vienoista tuulista. Kilvet tietenkin ruuvaisin pois. Saattaisin napsaista muistoksi myös sen jo kertaalleen katkaisemani antennin tai sivupeilin, jonka peilipinta muistuttaa enää etäisesti peiliä.

Tien laitaan hylkääminen haiskahtaa kuitenkin edellä mainitsemaltani roskaamiselta. Myös renkaiden polttelu olisi lähellä, jos auto tulisi hylättyä vaikka Pariisin tai Bordeauxin esikaupunkialueelle.

Vaikka uskonkin ranskalaisia niin isänmaallisiksi, että nähdessään valkoisen maanmiehensä he korjaisivat tämän talteen, olisin parasta ehkä viedä auto ranskalaiselle romuttamolle. Siellä se hajoaisi lähes kristillisesti alkutekijöihinsä ja sekoittuisi kanssa-autojensa pelti ja mutterimassoihin. ”peltikasasta sinä olet tullut ja peltikasaksi sinä olet jälleen tuleva…” ja sitä rataa.

Vaikka näitä ajattelenkin, ei Pösön saattohoito ole kuitenkaan ihan vielä käsillä. Näin ensinnäkin siksi, että uskon hänen jaksavan vielä pitkään. Ja toisaalta siksi, että en usko itse jaksavani ajaa autoa Ranskaan. Jo matka Muuramesta Jyväskylään tuntuu joskus pikkuisen rankalta auton säkkituoleja muistuttavissa rantatuolihtavissa istuimissa.

Vanha Hiace-vainaani pääsi sekin ranskankieliselle alueelle, ihan Afrikkaan asti, melkein itsestään. En kuitenkaan usko vastaavanlaisen myynti-ilmoituksen vaihtoauto-sivustoilla synnyttävän Pösön osalta kyselybuumia. Kaikki eivät kaiketi ymmärrä hyvän päälle.