Kuri ja numeroarviointi eivät synnytä opiskelumotivaatiota

Lääkkeitä poikien lukutaidon heikkenemiseen huudetaan kilpaa lehtien palstoilla. Jokainen näyttää olevan koulutuksen asiantuntija, onhan jokainen meistä joskus ollut koulussa!

Tyypillistä näille keinoille on arkiajattelun helppous, jossa ratkaisut löydetään yleensä joko omasta elämästä, kun “minäkin olen sitä ja tätä” tai stereotyyppisistä hokemista “oppiminen on rankkaa työtä” ja muista vastaavista “totuuksista”.

Ei arkihuomioissa mitään vikaa ole, niiden avullahan me teemme suurimman osan oman elämämme ratkaisuista. Mutta kun haetaan ratkaisuja yhteiskunnallisiin kysymyksiin, ovat arkihuomiot useimmiten liian lyhytnäköisiä.

Onneksi koulumme uudistajat ovat kautta historian luottaneet tutkimustietoon enemmän kuin kansan yleiseen mielipiteeseen. Tutkimustieto kantaa yli arkihavaintojen ja yli vuosikymmenten. Tutkimustietoon ovat luottaneet myös uuden perusopetuksen opetussuunnitelman tekijät.

Uudesta opetussuunnitelmasta löytyy paljon keinoja myös poikien koulumotivaation ja lukutaidon parantamiseen.

Uusi opetussuunnitelma ottaa todesta sen jo pitkään tiedetyn totuuden, että tekemästään oppii ja muistaa moninkertaisesti enemmän kuin ulkoaopitusta. (Toki tätä totuutta ovat toki aiemmatkin opetussuunnitelmat yrittäneet koulun käytäntöön istuttaa.)

Hieman yksinkertaistaen kouluoppiminen on perustunut paljolti kuuliaisuuteen ja lapsen haluun saada aikuisen hyväksyntä suoritustensa kautta.

Nykyinen perheen ja yhteiskunnan aiempaa vapaampi ilmapiiri on tuonut varsinkin lasten elämään lisää omanarvontuntoa, itseilmaisun vapautta ja välittömyyttä.

Samalla se vaatii vanhemmilta edelleen rakkautta ja välittämistä, rajojen asettamista ja lasten kasvattamista vastuuseen tekemisistään.

Uudet tutkimukset näyttävät myös hyväosaisuuden ja koulumenestyksen periytyvän entistä vahvemmin.

Köyhyydessä ja sosiaalisessa huono-osaisuudessa on vaikea ylläpitää sellaista turvallisuutta ja välittämistä, jota lapsi tarvitsee oppimisensa ja kasvunsa tueksi.

Aiemmin kuuliaisuus ja tottelevaisuus kantoi lapsen opiskelua vähintään murrosikään asti ja osittain sen ylikin. Opettajajohtoisella opetuksella saatiin suhteellisen hyviä tuloksia aikaiseksi. (Huom! Kouluissa on toki ollut monenlaista opetusta, mutta puhun suurista linjoista.)

Nyt näyttää siltä, että opettajajohtoinen, suurelta osin kunnioitukseen ja kuuliaisuuteen perustuva opetus ja oppiminen ei enää toimi. Kun oppimisen halu perustuu ulkoa asetettuun motivaatioon, se on myös varsin altis epäilylle ja oman itsenäisyyden pohdinnalle.

Lasten tullessa esimurrosikään tervekin kapinointi auktoriteettejä vastaan ilmenee motivaation puutteena ja “ei huvita” -asenteena. Tytöt näyttävät sietävän ja mukautuvan tilanteeseen poikia paremmin.

Opetussuunnitelma edellyttää opetuksen muuttamista oppilaan oman tekemisen eli lapsen kykyjen ja taitojen kehittämiseen laajojen oppisisältöjen opettamisen sijaan.

Kun jo alaluokilta lähtien – opettajan ohjauksessa toki – opitaan itse löytämään asioita, toimimaan yhteistyössä ja opitaan oppimaan, ei myöhempi opiskelumotivaatio ole niin riippuvainen auktoriteeteistä ja muista ulkoisista motivaatioyllykkeistä, kuten numeroista.

Tulevaisuuden sukupolvi tarvitsee kyvykkyyttä yhteistyöhön ja oppimansa soveltamiseen paljon meidän sukupolveamme enemmän. Opetussuunnitelman osoittamat tavoitteet ja keinot palvelevat niin tätä suurta tavoitetta kuin myös nuorten luku- ja opiskeluintoa.

Opetustapojen muutos haastaa koulut ja opettajien työotteen uudistamaan näkökulmansa lapsen kehittymiseen, samoin kuin sosiaalinen eriarvoistuminen haastaa poliittiset päätöksentekijät suuntaamaan yhteiskunnan tuen lasten köyhyyden poistamiseen.

Kirjoittaja on Jyskän koulun rehtori. Hän on ollut asiantuntijajäsenenä mm. opetus- ja kulttuuriministeriön tuntijakotyöryhmässä vuosina 2009–2010.