Kurjat poissa silmistä

Suomalaisessa asenneilmapiirissä on kahdenlaisia huono-osaisia: kunniallisia ja kunniattomia.

Kunniallisia huono-osaisia ovat vanhukset, lapset, vammaiset ja sairaat sekä työttömät – tosin pienin varauksin.

Kunniattomiin huono-osaisiin puolestaan kuuluvat asunnottomat, päihdeongelmaiset, pitkäaikaistyöttömät, mielenterveyskuntoutujat ja vangit.

Ensin mainittujen katsotaan ansaitsevan tulla autetuiksi eli heidän kohdallaan yhteiskunnallisia tukia pidetään oikeutettuina ja erityisen tarpeellisina. Heidän asemansa on noussut näkyvästi esille nyt, kun tiukkaan sävyyn arvostellaan hallituksen leikkauksia ja verokohteita. Vanhusten ja lasten asemaa ei saa heikentää – niinkuin ei pidäkään.

Sen sijaan kunniattomista huono-osaisista ei ole niin väliä, ajatellaan. Hehän ovat itse aiheuttaneet oman ahdinkonsa.

Nämä kunniattomat heikompiosaiset elävät niissä yhteiskunnan notkelmissa, jonne poliitikkojen, virkamiesten ja väestön suuren enemmistön katseet eivät ulotu, kuvaa professori Juho Saari tuoreessa kirjassaan Huono-osaiset – Elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla.

Siis poissa silmistä, poissa mielestä.

Tosin kaduilla pyörivät köyhät, päihdeongelmaiset tai mielenterveyskuntoutujat harmillisesti aika ajoin ilmestyvät silmiemme eteen näinä notkelmien muukalaisina. Heidät halutaan siivota näkyvistä – kunhan jonnekin.

Se ”jonnekin” ei kuitenkaan välttämättä ole paikka, josta saisi apua. Näille ryhmille ei äänekkäästi vaadita lisää kuntoutusmahdollisuuksia, päihdehoitopaikkoja tai asuntoja.

Heikompiosaisten ääni halutaan saada kuuluviin, mutta ei kaikkien. Kunniattomien huono-osaisten puolestapuhujat ovat vähissä.

Huono-osaisten lokeroinnissa on kyse tietenkin kamppailusta rahasta ja määrittelyvallasta: keneltä otetaan ja kenelle annetaan?

Juho Saari puhuu yhteiskunnassa ilmenevistä solidaarisuusvajeista ja empatiakuiluista.

Solidaarisuusvaje merkitsee haluttomuutta osallistua heikompien ryhmien yhteiskunnallisen tuen ja palvelujen rahoitukseen.

Empatiakuilu puolestaan tarkoittaa myötätunnon puuttumista: jos ihmiset sotkevat asiansa vaikkapa omilla elintavoillaan, kärsikööt vaivansa itse.

Vajeet ja kuilut näkyvät käytännön arjessa helposti: verovaroista tukea ei haluttaisi myöntää vaan mieluummin antaja valikoisi itse kohteen, jonka katsoo ansaitsevan taloudellisen auttamisen. Tällöin varakkaat saisivat harkintaansa sen, kuinka toinen on tukeen oikeutetumpi toista.

Äskettäin huippupalkkaiset johtajat kannustivat toisiaan lahjoittamaan osan palkastaan hyväntekeväisyyteen. Päihde- tai mielenterveysongelmista kärsivät tuskin päätyvät tuen saajiksi. Myöskään suuryritykset eivät hyväntekeväisyysrahojaan jakele näihin kohteisiin.

Toisaalta juuri päihde- ja mielenterveysongelmaiset voisivat nimenomaan olla työelämän huippujen – johtajien ja suuryritysten – hyväntekeväisyyden kohteena, koska monet päihde- ja mielenterveyskuntoutusta tarvitsevat ovat entisiä työtätekeviä, tavallisia kansalaisia.

Mutta koska toinen on heikompi toista, on elämä heitellyt heitä.

Tästä ei solidaarisuusvajeiden ja empatiakuilujen kapeikoissa kuitenkaan haluta ymmärtää.