Kuvamuisto

Kävelen noin kerran viikossa erään leikkikentän ohi. Kentällä on vanhoja, puisia leikkivälineitä, sellaisia jotka saattaisivat olla yhtä vanhoja kuin omat lapsuusmuistoni. Eräs koalakarhun näköinen keinu miellyttää minua erityisesti.

Olen vuosia ajatellut, että keinusta pitäisi ottaa valokuva, mutten koskaan ole ottanut sitä. Nykyään jo suorastaan kieltäydyn ottamasta kuvaa. Leikkikenttä on mieleni kartalla se paikka, josta minulla ei ole ainuttakaan valokuvaa.

Uskon nimittäin, että tulen muistamaan tuon koalakeinun ja kentän tunnelman erityisen hyvin juuri siksi, ettei minulla ole siitä kuvia. Voin palauttaa sen mieleeni milloin tahansa. Sen sijaan ne tuhannet kuvat, joita olen vuosien mittaan räpsinyt ja talletellut tietokoneeni syövereihin, eivät palaa mieleeni yhtä kevyesti. Niitä ei tarvitse muistaa – niistähän on otettu valokuva!

Ymmärsin tämän mekanismin kun hukkasin erään vanhan valokuvan (se on filmiajalta, filmikin erityisen vaikeasti jäljitettävissä). Siitä on nyt ehkä viisi vuotta, ja muistan kadonneen valokuvan... niin, valokuvantarkasti. Silloin kun en vielä ollut hukannut kuvaa, en pystynyt palauttamaan sitä mieleeni tällä tarkkuudella. Säilyttäminen tarkoittaa, ettei tarvitse muistaa. Hukkaaminen tarkoittaa, että muisto on ainut, mitä on jäljellä. Muisto vahvistuu.

Olenkin alkanut ajatella muistamista eri tavalla kuin ennen. Olen sitä ihmistyyppiä, joka liittää esineisiin tunteita ja tarinoita, eikä siksi pysty luopumaan mistään kevyesti (eräskin vuonna 2002 ojasta löytynyt nalle istuu edelleen kirjahyllyssäni, koska siihen liittyy tarina). Mutta ehkä nämä esineet pitäisi nimenomaan kadottaa.

Ehkä muistot ja tunteet laimenevat, kun näen menneisyyteeni liittyvät tärkeät esineet joka päivä kotonani. Voimakkaiden tunnemuistojen päälle kasautuu vuosien, vuosikymmenten verran arkisia muistoja, päivittäistä pölyä. Alkuperäinen muisto haalistuu.

Miltä tuntuisi hypätä tyhjään, luottaa omaan kykyynsä muistaa? Viedä ojasta löytynyt nalle kirpputorille, eikä edes ottaa siitä muistoksi ainuttakaan valokuvaa?

Miltä tuntuisi vapaus muistaa elämänsä sellaisena, kuin se palautuu mieleen? Ehkä joka muistelukerralla vähän erilaisena, täynnä niitä tarinoita, jotka kulloinkin ovat tarpeen.

Uusimmat

Kolumnit

Frozen II: Kysymyksiä ja vastauksia

Lyhyet

Kulttuuri osana vanhuuden arkea

Pikaliima paikkaa kevään vauriot

Suhteellisuudentajua parisuhteeseen

Sprintti vahvisti asemaansa

Lyhyet

Kolumni: Kulutusluottoja markkinoidaan moraalittomasti

Kolumni: Älä ainakaan kirjoita tästä kolumnia

Sami etsii paikkaansa perheessä ja koulussa

KSML.fi:n uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.