Kyllä kansa tietää?

Kreikan sunnuntainen kansanäänestys on sekava näytelmä. Keskeinen osa sekavaa käsikirjoitusta on äänestyksen kysymys:

Pitäisikö hyväksyä Euroopan komission, Euroopan keskuspankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston ehdotus, joka esitettiin euroryhmässä 25.6. 2015 ja joka koostuu kahdesta osasta, ”Reforms for the completion of the current program and beyond” ja ”Preliminary Debt Sustainability Analysis”?

Polveilevassa kysymyksessä jopa kielikin todella vaihtuu välillä kreikasta englanniksi. Vaikka kysymys on pitkä, siinä ei kysytä kreikkalaisilta mitään konkreettista esimerkiksi eurosta, drakmasta tai Euroopan unionista. Viitattuja tekstejä on yhteensä 15 sivua, englanniksi.

Monet kreikkalaiset ovat sanoneet, että kansanäänestyksen tarkoitus jää heille epäselväksi eikä heille ole kerrottu, mitä lopulta seuraa asettumisesta ei- tai kyllä-kannalle – nimenomaan tässä järjestyksessä, sillä vaihtoehdot eivät ole rinnakkain, vaan ”ei” on kyllä-vaihtoehdon yläpuolella.

Kreikkalaisten pitäisi vain viikossa muodostaa kantansa makrotaloudelliseen ongelmavyyhteen, jota maailman johtavat aivoriihetkään eivät ole pystyneet selvittämään vuosien työllä.

Lisäksi itse kysymys on äänestyksen koittaessa jo vanhentunut, kun ehdottajatahojen ehdotus ei ole enää voimassa ja Kreikan pääministeri Alexis Tsipras on itse liikutellut koko asetelmaa uusilla ehdotuksillaan.

Tsipras kehottaa kansaa äänestämään ”ei” viestittäen, että kansanäänestystä vastustavat velkojat halveksivat kreikkalaisten tahtoa ja lopulta koko demokratiaa sen omilla syntysijoilla. Viime hetken ehdotuksilla on vielä haluttu osoittaa, että hallitus on todella tehnyt kaikkensa ahneiden lainoittajien kuristusotteessa.

Vaikka esimerkiksi sveitsiläiset voivat olla tyytyväisiä toistuviin kansanäänestyksiinsä, niiden järjestäminen ylipäätään on kallista puuhaa ja voi johtaa vaaliväsymyksen kaltaisiin ilmiöihin, jotka syövät elinvoimaa edustukselliselta demokratialta. Vaikka kansalaisia ei pidäkään aliarvioida, monet kysymykset ovat kerta kaikkiaan niin moniselitteisiä, että ne ratkeavat hedelmällisemmin politiikan prosessissa kuin kansanäänestyksissä.

Kreikassa kaukana ei ole politiikan kielessä joskus bonapartismiksi kutsuttu ilmiö, vallanpitäjien pyrkimys syrjäyttää demokratia masinoiduilla kansanäänestyksillä. Tästä on paljon tuoreita ikäviä esimerkkejä muun muassa Balkanilta ja itäisestä Euroopasta.

Suomessa valtakunnallista kansanäänestystä on käytetty harkiten ja ilmeisen onnistuneesti edustuksellisen demokratian karikot välttäen. Suomalaiset ovat äänestäneet kieltolain kumoamisesta ja Suomen liittymisestä Euroopan unioniin. Neuvoa-antavissa kansanäänestyksissä lopulliset päätökset teki eduskunta äänestystulosten mukaisesti. Kummassakin tapauksessa kyseessä oli selkeä ja pitkään pohjustettu kansallinen linjanmäärittely, jossa äänestäjillä oli käsitys myös peruskysymysten takana avautuvista kysymyksistä.

Tosin kieltolakiäänestyksessä vaihtoehtoja oli kolme. Jos voittanut vaihtoehto ei olisi ollut niin ylivoimainen, kysymyspareja olisi sopivasti ryhmiteltyinä voinut tulkita monin tavoin.