Kylmä sota meni jo

Suurpoliittisen tilanteen kiristyttyä on jo usein viitattu uuden kylmän sodan mahdollisuuteen. Epäselväksi on jäänyt, mitä kaikkea tuo ilmaus pitää sisällään. Onko sellaista ”samaa”, joka oikeuttaisi vanhan käsitteen elvyttämiseen vai onko kyseessä uusien ja pitkälti analysoimattomien kehityskulkujen niputtaminen tutun käsitteen alle – toivottujen mielikuvien luomiseksi?

Kylmä sota viittaa ajanjaksoon toisen maailmansodan päättymisestä 1990-luvulle. Kylmän sodan maailma oli tiukka kaksinapainen järjestelmä, jonka navat sijaitsivat sodassa tuhotun Euroopan ulkopuolella.

Kylmä sota oli johtavien suurvaltojen Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton vastakkainasettelun aikaa. Vastakkain olivat kaksi ”rautaesiripun” erottamaa aatesuuntaa ja talousjärjestelmää. Niiden taa liittolaiset ryhmittyivät. Jykevänä taustana jaolle kahteen olivat johtavien suurvaltojen ydinaseet ja niiden tuhovoiman ”kauhun tasapaino”.

Ideologinen vastakkaisuus näkyi kulttuuri- ja urheilusuhteetkin alistaneena propagandana sekä toistuvina konfliktien kärjistymisinä, kun vastustajalle piti aina vastata ja vielä tätä järeämmin. Vaikka ylilyöntejä tuli ja ideologiset ristiriidat ylikorostuivat, kylmä sota pysyi pääakselillaan hallittuna, vastustajan rationaalisuuteen nojanneena psykologisena pelinä. Kylmä sota ei yltynyt kuumaksi kuin pääakselinsa ulkopuolella, toisarvoisemmassa kolmannessa maailmassa.

Järjestelmien kilpailun voitti Yhdysvallat. Se jäi yksin johtavaksi suurvallaksi, kun Neuvostoliitto hajosi.

Nyt pelikenttä on olennaisesti toinen. Ideologinen vastakkainasettelu on hämärtynyt, ja Venäjäkin on taloudellisesti osa yhteisiä markkinoita. Uudet informaatio- ja viestintäteknologiat tuottavat uudenlaista globaalia tietoisuutta, jossa ei ole vain yhtä totuutta ja jossa politiikan yleisöjä ei voi hallita entiseen tapaan eristämällä.

Maailmanrauhalle on ilmestynyt uudenlaisia, ei-valtiollisia uhkia. Suurvaltojen ydinaseet ovat yhä olemassa. Mutta niiden ohi on noussut loputtomassa kilpailussaan keskinäisriippuvaisen globaalitalouden kauhun tasapaino, jossa länsi ainakin yrittää vaikuttaa Venäjän johtajien taloudelliseen rationaliteettiin erityisesti talouspakotteilla.

Kylmä sota siis meni jo. Ajatus sen ”paluusta” näyttää oudosti kiehtovan erityisesti Neuvostoliiton valtioseuraajan Venäjän johtoa.

Presidentti Vladimir Putin on ju­listanut Neuvostoliiton hajoa­mi­sen aikamme suurimmaksi geopoliittiseksi katastrofiksi. Ke­väällä 2011 silloinen presidentti Dmitri Medvedev uhkasi länttä ”uudella kylmällä sodalla” Yhdys­valtain ohjushankkeen vuoksi. Kaipaus menneen maailman im­pe­­riu­miin ja valtaan pukeu­tuu tu­tuik­si ilmauksiksi ajas­ta, jolloin Neuvostoliiton/Venä­jän yli ei kävelty.

Suurvaltasuhteiden psykologisointi on vaarallista puuhaa, mutta ilmeisesti länsi myös aliarvioi venäläisten nöyryytyksen määrän ”oikean” kylmän sodan päättyessä. Neuvostoliiton romahdus sekä sotilasliitto Naton liian nopea laajeneminen entisiin neuvostotasavaltoihin ja rajamaihin rikkoi entisen hienovaraisen psykologisen voimakentän. Venäjän johtoa piinaa menneisyys, johon se haluaa takertua – vaikka vanhoin käsittein.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.