Lääkkeiden aika

Nainen istuu mielisairaalan sohvalla nurkkaa tuijot­taen. Hänet on talutettava ruokailuun, ja hän jaksaa puhua vain sanan kerrallaan. ”Neljä”, hän vastaa, kun kysyn, montako lasta hänellä on. Naisen kasvot ovat kivettyneet ilmeettömiksi.

Muistan naisen 11 vuoden takaa. Silloin vasta ymmärsin, mitä tarkoittaa vakava masennus. Olin tuolloin hullujenhuoneella lepäämässä kolme viikkoa, itsekin univelkaisena pienten lasten äitinä. Häpesin sairastumistani, itseäni, heikkouttani. Koin epäonnistuneeni äitinä, kun en jaksanutkaan.

En tiedä, mitä naiselle kuuluu nykyään. Toivon, että hän parantui ja sai jatkaa äitiyttään yhdessä lastensa kanssa. Toivottavasti hänen ympärilleen kiertyivät läheisten auttavat kädet.

Ainakaan minä en olisi parantunut ilman kärsivällisiä läheisiä, terveydenhuollon rautaisia ammattilaisia ja lasteni päiväkodin henkilökunnan tukea.

Tarvitsin tuolloin myös lääkkeitä, joita terapeuttini määräsi ylivirittyneen hermostoni rauhoittamiseksi. Ne poistivat sairauden oireita ja helpottivat oloani – mutta sivuoireet myös heikensivät elämänlaatuani.

Ajan oloon turruin lihomiseen, väsymykseen, hidastumiseen, mielialan liialliseen tasaantumiseen, luonteen särmien ylenmääräiseen hioutumiseen, mielihyvän tunteen heikentymiseen, itsetunnon laskuun, yllättäviin neurooseihin, somaattisiin vaivoihin… Ne vain tapahtuivat.

Kun nyt luen psyykenlääkekeskusteluja, kavahdan yksisilmäistä omien kokemusten yleistämistä viralliseksi totuudeksi: sekä kiihkomielistä lääkelobbausta että lääkkeiden demonisointia kaikissa olosuhteissa.

Neljän lapsen äiti sai lääkityksen kyetäkseen siirtämään katseensa pois sairaalan nurkasta. Toisaalla ”masennukseksi” luokitellaan myös luonnollisia olotiloja, kuten surua, ujoutta tai teini-iän angstia. Diagnoosirajojen alentamisen takia aiemmin ei-patologiset olotilat ovat nyt yhä useam­min lääkityksen piirissä.

Samaan aikaan vaietaan psyykenlääkkeiden pitkäaikaisvaikutuksista ja siitä, ketkä medikalisaatiosta hyötyvät. Kansalaisille tarjoillaan ristiriitaista tietoa mielialalääkkeiden yhteydestä lääkeriippuvuuteen, masennuksen kroonistumiseen, maanisen psykoosin odottamattomaan puhkeamiseen ja nuorten aggressiivisuuteen, jopa itsemurhiin ja koulusurmiin.

Entäpä jos oikea lääke onkin jo keksitty? Pieni Keroputaan sairaala Torniossa on luonut maailmankuulun hoitomallin, jossa ”ihmeellistä on se, ettei siinä ole mitään ihmeellistä”. Hoidossa luotetaan avun nopeaan saamiseen ilman lähetettä, tasa-arvoiseen keskusteluun ja läheisten kutsumiseen hoitoprosessiin.

Tutkimukset vakuuttavat: kahden vuoden seurannan jälkeen 82 prosentilla Tornion alueen potilaista ei ollut lainkaan oireita tai oireet olivat lieviä. Muualla Suomessa luku oli 50 prosenttia. Tornion seudulla 35 prosenttia psykoosipotilaista sai neuroleptilääkitystä, kun muualla lääkkeitä söi 100 prosenttia.

Omalla kohdallani todellinen paranemisprosessi alkoi vuosia sitten, kun psyykenlääkitystäni alettiin valvotusti purkaa. Täysin lääkkeettömän elämän on mahdollistanut ”kotikutoinen Keroputaan malli”: avoimuus, raittius, säännöllinen elämänrytmi, mielekäs työ, läheisten tuki ja rakkaus.

Kirjoittaja on toimittaja ja kirjailija.