Lahjakkaat harjoittelevat

Jos olisin saanut euron joka kerta, kun olen kuullut eri urheilulajien parissa lohkaisun ”lahjattomat harjoittelevat”, olisin tuplasti rikkaampi mies.

Suomalaisten mieliin on syvälle syöpynyt (salaa harjoitelleen) korkeushyppääjä Urho Kekkosen 1920-lukulainen ajatus, että harjoittelu on paitsi merkki lahjattomuudesta myös epäreilua muita kohtaan.

Harrastusporukoissa mikään ei ole pahempaa kuin se, että pelikaveri on käynyt ”salaa” harjoittelemassa. Kun tenniskaveri tykittää neljä perättäistä ykkössyöttöä ruutuun, pääsee ilmoille syytös: ”V-n jätkä on treenannut”.

Kun kaveri ravaa maratonin tunnin itseä nopeammin, on luvallista vähätellä: ”Helppohan se on, kun on treenannut.”

Kaikkein epäreiluinta urheilussa on siis se, että joku on harjoittelemalla parantanut peliään tai kuntoaan, eikä tahallaan toimi niin surkealla tasolla, mihin hänen luontainen lahjattomuutensa edellyttäisi.

Jopa mestaruussarjatason urheilijoiden keskuudessa saa armotonta naljailua osakseen, jos narahtaa iltakaljan sijaan aamulenkistä. Kun joukkuekaveri jää treenien päätteeksi potkimaan tai heittämään vapareita, kuuluu asiaan paha mulkaisu ja kommentti: ”lahjattomat harjoittelevat”.

Sama lahjakkuusharha pätee lukuisilla yhteiskunnan osa-alueella. Koulussa poikien on luvallista saada hyviä numeroita ainoastaan ”lukematta”.

Oma lukionkäyntini oli lähellä tyssätä pahimpaan yhtälöön: olin sekä tyhmä että laiska. Pelastuksekseni koitui rehtori, joka sytytti kilpailuviettini ja harjoittelumotivaationi lyömällä vetoa, etten pääse ylioppilaskirjoituksista läpi.

Aloin lentopallotreenien jälkeen salaa tankata ruotsin kielioppia kuin svekomaani. Nelonen muuttui kasiksi. Pahaksi onneksi rehtorini asui jänkän toisella laidalla ja sanoi luokassa, että Timon huoneessa paistaa valo yömyöhään. Kun tunnustin lukeneeni salaa, kaverikin myönsi, ettei tiennyt lukematta biologian kokeessa mitokondrion rakennetta.

Nykyään minua erehdytään joskus sanomaan ”lahjakkaaksi tutkijaksi”. Valitettavasti totuus on toinen: olen yhtä tyhmä kuin ennenkin, mutta olen lukenut tuhansia ja tuhansia tunteja tylsiä tutkimuksia.

Lahjakkuustutkija K. Anders Ericsson tunnetaan maailman maineeseen nousseesta 10 000 tunnin säännöstään. Hänen mukaansa liikunnallinen lahjakkuuskin on ”hankittu ominaisuus”. 10 000 tunnin laadukkaalla harjoittelulla pääsee huippu-urheilijaksi lähes kuka tahansa.

Vaikka Ericssonin väite on myyvä kärjistys, 10 000 tunnin ja joillakin aloilla 20 000 tunnin sääntö liippaa läheltä totuutta. Lahjakkuus koostuu eri elämän aloilla lähes yksinomaan motivoituneesta harjoittelusta.

Jumalallisena lahjakkuutena pidetty Diego Maradona varttui pallo vasemmassa jalassa. Golfin vuosituhannen taitteen ylivertainen hallitsija Tiger Woods ei ollut poikkeuslahjakkuus, vaan hänen 10 000 tuntiaan tulivat täyteen jo siinä vaiheessa, kun ikätoverit vasta aloittivat harjoittelun.

Onkin helppo yhtyä lahjattomana keihäänheittäjänä pitkään pidetyn Seppo Rädyn näkemykseen: ”yksi lahjakkuus on se, että jaksaa harjoitella”.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.