Lakkautetaan Suomen Olympiakomitea

Suomen huippu-urheilun syöksylasku alkoi 24.12. 1984. Tuona viheliäisenä jouluna lasten lahjapaketeista paljastui Karhujen ja Järvisten sijaan Commodore 64.

Maan urheilevan nuorison ei tarvinnut enää hiihtää viittäkymppiä housut huurussa, kun kymppiottelunkin vatkasi reilussa tunnissa joystickillä.

Nuorisostamme kasvoi vahvaranteista, mutta niin heikkoselkärankaista, etteivät he enää vuonna 2016 kyenneet istumaan selkä suorassa.

Commodore-indeksi osoittaa vedenpitävästi, että kun vielä vuoden 1984 Los Angelesin kesäolympialaisissa Suomi kahmi 12 mitalia, niin vuosien 1988–2016 kesäkisoista on tullut enää muutamaa hullu mitali. Talviolympialaisissakin Sarajevon kevät 1984 jää tulevien vanhusten kultaisimmaksi muistoksi.

2000-luvulla maamme urheilumenestys on jatkanut teknologiakehityksen seuraamista. Valveutunut nuoriso valitsi keihään ja raajarikon sijaan tabletin, dopamiinimyrskyn ja aamuväsymyksen.

Siksi 80 ja 60 metrin keihästäjiä on nykyään harvassa kuin Dumbolla korvia.

Paluuta urheilun suurvaltioksi ei enää ole, joten meillä on kuluva vuosisata aikaa päivitellä huippu-urheilun nykytilaa ja pohtia konsteja Suomen hukkuneen urheilumaineen naaraamiseksi.

Edes kohtuullinen olympiamenestys on hirveän työn ja tuskan takana. Muutosten pitäisi siis olla rajumpia kuin yhden koululiikuntatunnin lisäys.

Yksi ratkaisu olisi lietsoa kansalliskiihkoa urheiluhullujen norjalaisten tasolle, mutta niin alas yhdenkään sivistysvaltion ei kannata taantua.

Toinen ratkaisu olisi laskea lasten elämänlaatua 1900-luvun alun tasolle, jolloin kestävyysjuoksukin voisi alkaa taas kummasti iltaviihteenä kiinnostaa. Sen luokan digiloikka vaatisi tosin tuekseen internetin kaatavaa aurinkomyrskyä.

Menestyseväämme eivät kuitenkaan ole niin kehnot kuin uskomme.

Suomi on yhä poskettoman rikas maa, jossa urheilumenestystä arvostetaan taivaisiin ja täällä on yhä menestysnälkäisiä urheilijalupauksia.

Maamme kekseliäs urheilubyrokratia on kuitenkin onnistunut rakentamaan huippu-urheilun paradoksiumpikujan (HUPU), joka viimeistään estää tasavertaisen kansainvälisen kilpailun.

Menestyksellisesti ja taloudellisesti yhtä kalliissa urheilukaaviossa raha ei riitä huippu-urheilijoille, kun se kohdennetaan urheilubyrokratian oravanpyörittämiseen ja kaavioiden iankaikkiseen päivitystyöhön.

Suomalaisessa huippu-urheilumallissa kaikki muu työ kannattaa taloudellisesti paitsi huippu-urheilu ja ainoastaan joutilaat poliitikot voivat olla varmoja arvokisamatkastaan.

Arvokisaloisdelegaatioiden tehtävänä on lentää maailman ääriin huljuttamaan pientä siniristilippua ja viinilasia sekä ahmimaan harvinaiseksi käynyttä mitalikakkua. Olympia-amebojen kestitystarpeet hakkaavat mennen tullen urheilijoiden toimeentulohuolirutinat.

Maailma muuttuu nopeasti ja suomalaisevoluutio hieman hitaammin. Yksilöurheilussamme on perinteisesti saavutettu parhaat tulokset korvessa jöröttävillä urheilija–valmentaja -parivaljakoilla.

Kun monenmoista menestysstrategiatöherrystä on jo 2000-luvulla nähty, niin voitaisiin vielä kokeilla olympiakomitean lakkauttamista neljäksi vuodeksi.

Säästörahat kohdennettaisiin suoraan (menestys)nälkäisille urheilijoille ja heidän valmentajilleen. Ensi hätään voitaisiin pestata 200 urheilijalupausta neljäksi vuodeksi kansanedustajien 1 315 euron kulukorvauksen suuruisella treeni- ja kansanedustamiskorvauksella.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .