Lapset, nuo elämän suola haavoihin

Jos jotakin olen omien lapsieni ansiosta oppinut, niin sen, että vanhemmuus tuo eteen jatkuvasti uusia haasteita.

Ihan alussa ensimmäistä kertaa lisääntynyt joutuu opettelemaan hengissäpitämisen perustaidot, joilla pärjääkin jokusen kuukauden ihan sujuvasti.

Jälkeläisen iän karttuessa alkavat tehtävät monimutkaistua. Huoltajan rooli laajenee hyvin nopeasti viihdyttäjäksi. Sadunlukijana, leikkikaverina, pellehermanni-imitaattorina, ratsuhevosena, trampoliinina ja nyrkkeilysäkkinä toimiminen ovat jokaisen kunnollisen vanhemman perushommia.

Yhtäkkiä sitä huomaa olevansa myös kasvattaja. Piltin persoonasta alkaa löytää omia piirteitään ja käyttäytymismallejaan, halusipa niiden siirtyvän tahi ei. Mokomat kun ottavat isommistaan mallia. Eikä aikakaan, kun alkaa murehtia, että toivottavasti uusi painos on edeltäjäänsä parempi. Siis ainakin henkisesti, fysiikkaan liittyvien geenien periytymiselle kun ei ainakaan vielä voi mitään. Tähänkin nykytiede varmasti löytää aikanaan ratkaisun.

Silloin kun lapset ovat vasta pilkettä isäksi havittelevan miehen silmäkulmassa, eivät lisääntymiseen rakenteellisesti liittyvät lieveilmiöt käy mielessäkään. Vastasyntyneen puristaessa pikkuruisen nyrkkinsä häkeltyneen isänsä etusormen ympäri mieli tyhjenee kaikesta joutavasta.

Kuten siitä, että tulevaisuudessa päin näköä läjähtävät vääjäämättä vuorotellen (joskus myös yhtä aikaa) uhma-, murros- ja ”faija maksa ajokortti ja osta mulle auto” -ikä. Tämä kaikki kerrotaan jälkeläisten lukumäärällä.

Ja näin sen pitääkin mennä. Lapset kostavat vanhemmilleen sen, mitä nämä tekivät omille vanhemmilleen lapsina. Tämän kun hyväksyy, jaksaa kummasti naperoiden kitinää, napinaa, kiukuttelua, räyhäämistä ja oikuttelua. Heillähän on siihen suorastaan universaali oikeus.

Meillä eletään tällä hetkellä voimakkaasti miksi-vaihetta. Tämä ajanjakso on vanhemmille usein raskas. Miksi minun pitää viedä roskat? Miksi minun pitäisi siivota jälkeni? Miksi minun pitää syödä kasviksia?

Jotta mukulasta kasvaa loogiseen ja kriittiseen ajatteluun kykenevä yksilö, on asioiden kyseenalaistaminen ja tarkoituksen pohtiminen kuitenkin elintärkeää.

Tällä viikolla kolmosluokkalainen esikoisemme pääsikin sitten perimmäisten kysymysten äärelle.

– Iskä, miksi Teräsmiehellä on pikkuhousut pitkien kalsarien päällä?

Oikea vastaus on tietenkin ”koska Teräsmies voi tehdä niin”. Minä tosin sönkötin jotakin 1930-luvun miesten muodista. (Teris teki sarjakuvadebyyttinsä vuonna 1938.)

Yksi asia mieltä kuitenkin kalvaa. Toivon hartaasti, etteivät lapsemme täysi-ikäisyyden saavutettuaan ikinä ajaudu elämänhallinnassaan niin epätoivoiseen solmuun, että Big Brotheriin osallistuminen tuntuu järkevältä vaihtoehdolta. Aina on toivoa paremmasta.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.