Lapsuuden lopusta valkeisiin jouluihin

Jouluaattoilta 1974. Isää viedään paareilla keittiöstä eteisen kautta ulos. Laihtunut käsi yrittää turhaan osua ovenpielen valokatkaisijaan. Kuva on syöpynyt mieleeni eikä lähde sieltä koskaan pois.

Puhelin soi varhain jouluaamuna. Tueksi tullut isän sisko vastaa.

Makaan viereisessä huoneessa, enkä halua kuulla, mitä keskustelu koskee. Mutta kuulen kuiskauksia ja tiedän, että isä on kuollut.

Se oli lapsuuteni loppu.

Ei isän kuolemassa ollut sinänsä mitään yllättävää. Syksyn aikana oli käynyt ensin selväksi, että kysymys on todennäköisesti vain kuukausista, sitten viikoista ja sitten päivistä.

Toinen syvälle syöpynyt kuva muutamaa päivää ennen joulua vanhempien makuuhuoneessa: Isä makaa sängyssä, vanhempi veljistäni istuu vieressä, minä jossain sängynpäädyn takana.

- Tässäköhän tämä oli, isä sanoo.

- Sinä sen kai tiedät paremmin, veli vastaa.

En tiedä, menikö se oikeasti noin, mutta niin minä sen muistan.

Olin 16 enkä tiennyt mitä elämälläni tekisin. Noina päivinä, noina viikkoina ja kuukausina tajusin kuitenkin, että sen lisäksi, että elämällä on alku, sillä on myös loppu.

Arkku alttarin edessä, tummat puvut ja kyynelistä kimaltelevat silmät, jotka eivät tiedä minne katsoa.

Tyhjät, hyvää tarkoittavat sanat.

Avuttomuus.

Siitä keväästä en muista mitään. Enkä monesta muustakaan sen jälkeen.

Vajaat yhdeksäntoista vuotta myöhemmin, toukokuussa 1993, todistin poikani syntymän, ja puolitoista vuotta myöhemmin, juuri joulun alla, syntyi tyttäreni. Sen jälkeen minulla on ollut vain valkeita jouluja.

Säästä riippumatta.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.