Lapsuuden sankari, joka asui puussa

Kun minä olin lapsi, miehet asuivat vielä puissa. Tai ainakin yksi, nimittäin lapsuuteni sankari, viidakon kuningas Tarzan. Edgar Rice Burroughsin vastaus nuorien poikien loputtomaan eskapismin nälkään.

Tarzania kohtaan on helppo olla epäreilu. Hänen sukupuolessaan ei ole mitään epäselvää. Tarzan on lihaksillaan ajattelevan sankarimiehen stereotypia. Kirjojen rasismi on itsestään selvyys. Kaiken lisäksi Tarzanit on käännetty huonosti, eikä Burroughsin alkuperäistekstikään ole varsinaisesti mitään kielen ilotulitusta.

Lapsi on onneksi lukijanakin anteeksi antavaista sorttia. Varsinkin kun puhutaan fantasiasta, ja sitähän Tarzan on, täsmälääkitystä mieheksi kasvamisen oidibaalisiin tulehduksiin. Tarzan on mittatilauspuvuista ja lapselle tunnistamattomiksi jäävistä maneereista riisuttu James Bond ilman ympäröivää, yhteiskunnallista kaksijakoisuutta.

Tässä ajassa Tarzanin ja hänen sukulaissielujensa tilalle lasten samaistumiskohteeksi on noussut rillipäinen velhopoika Harry Potter. Kehityskertomuksensa ajallisessa etenemisessä Potter on kai jo tullut murrosikään. Hänen kohdallaan se ei tosin tarkoita mitään. Lihattomuus, verettömyys ja mauttomuus ovat Potterin elämäntehtäviä. Hänet on tuomittu ikuisen esipuberteettiin tylsyyteen. Lukija tai elokuvateollisuuden tuottaja voi heijastaa tyhjään hahmoon, mitä haluaa.

Tarzanin karisma ei perustu vain ylivoimaan tai maallisen ylittävään kykyyn hankkiutua seikkailuihin kesken pitkäveteisen viidakon taloustiistain. Tarzanin hahmoa kannattelevat sisäiset jännitteet, joiden olemassaoloa lapsi ei aivan kykene tajuamaan. Silti kaiken takana on intuitio, että tässä on nyt jotakin muutakin, sanomatonta, päivänvaloa kestämätöntä. Vastaavaa syvyyttä vaarattomaksi kuohitussa Potterissa ei ole. Hänen läheisin sukulaisensa on tämän ajan iltatyttö, banaali kuva, joka ei peitä, ei paljasta mitään.

Se, missä määrin Tarzanin elämäntarinan kulisseja on syytä ravistella, jääköön jokaisen omaan harkintaan. Tarzanin ensi-ihastus oli apina, sukutaustan ja askeettisen elämän välissä on ammottava kuilu, hänen kielellisen kehityksensä on täynnä aukkokohtia, niin taitavuudessa kuin taitamattomuudessa. Siinä joitakin täkyjä.

Ajoittain Tarzan on vaihtelevia vihollisiaan kohtaan sumeilemattoman raaka, kivillä kalloja murskaava vihan sokaisema ihmiseläin. Potterin ja hänen kaltaistensa mielikuvituspehmolelujen viha ja pelko ovat tarinan sanelemia. Totta kai pahan uhka saa Harryn varuilleen. Muutoinhan Harry olisi pahan puolella - tai ei yhtä ehdottomasti sitä vastaan. Ja se että molemmat saagat ammentavat hyvän ja pahan loputtomasta kädenväännöstä, on kai sanomattakin selvää. Silti toinen elävä, toinen teollisesti soseutettua keittoa, vetistä viiniä.

Myönnän, minä saatan nyt olla epäreilu. Ehkä olen ymmärtänyt velhoilun jotenkin väärin. Mutta jos minulla on joskus poika, aioin katsoa sen kanssa Tarzan-elokuvia. Ja kertoa, etteivät mustat ole oikeasti tuollaisia.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen kulttuuritoimituksen toimitusharjoittelija ja avustaja.