Lapsuus loppui Vainion vuoksi

Milloin loppuu lapsuus? Silloin, kun parta alkaa kasvaa? Silloin, kun pääsee baariin ensimmäisen kerran niin, ettei tarvitse todistaa ikäänsä? Silloin, kun muuttaa kotoa pois? Silloin, kun rakastuu ensimmäisen kerran?

Vai kenties silloin, kun paljastuu jotain, joka musertaa lapsenmielisen uskon jonkin asian hienouteen?

Itselläni se on viime mainittu. Ja tiedän tarkasti, milloin minun lapsuuteni loppui.

11. elokuuta 1984. Se oli lauantai-ilta, jota olin odottanut. Silloin Martti Vainion piti voittaa olympiakulta 5?000 metrillä. Sen ihailemani Vainion, joka oli saanut vuotta aiemmin Helsingin MM-kisoissa sydämeni laulamaan, kun hän kolhuja pelkäämättä nappasi syöksymällä 5?000 metrin pronssin.

Kuten kaikki tietävät, Vainio ei tuona elokuisena iltana voittanut. Hän ei edes juossut. Syy selvisi myöhemmin illalla. Syy, joka veisi Vainiolta myös aiemmin kisoissa juoksemansa 10?000 metrin hopean.

Anaboliset steroidit.

Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä ne olivat. Aluksi lausuinkin ne stereoiksi, joita äitini korvien harmiksi minäkin usein käytin. Mutta sen ymmärsin, että jollain tavalla Vainio oli huijannut. Siihen päivään asti urheilu oli ollut minulle puhtainta maailmassa. Tuon päivän jälkeen se ei ole enää koskaan ollut. Vainio lopetti lapsuuteni.

Olin 8-vuotias.

En valita. Enkä syytä Vainiota siitä, että lapsuuteni loppui kovin aikaisin. Totta kai olin aluksi pitkälle suomalaisjuoksijalle vihainen. Ilmeisen onnistuneen kotikasvatuksen ansiosta huijaaminen oli silmissäni erittäin paha asia.

Muistan myös tapauksen jälkipyykin. Steroideja puitiin pitkään. Mistä ne tuli, kuka antoi piikin, kenen syy ja ketä rangaistaan? En ihan täysin ymmärtänyt sitäkään. Olin ymmärtänyt, että vääriä tekoja pyydetään anteeksi. Ja että silloin kerrotaan ilman selittelyjä, mitä tapahtui. Itse en tietenkään ollut kertonut äidille kaikkia hölmöilyjäni, mutta Vainio oli sentään aikuinen mies.

Hiljalleen, viimeistään neljä vuotta myöhemmin tapahtuneen Ben Johnsonin tapauksen jälkeen ymmärsin, että ei Vainio juuri muita pahempi ollut. En ollut enää lapsi enkä varsinkaan sinisilmäinen, joten tajusin, että huippu-urheilussa huijaaminen oli valitettavan yleistä ja että vain pieni osa kiellettyjen aineiden käyttäjistä jäi testeissä kiinni.

Lopulta kai voin olla Vainiolle aika kiitollinen. Hänen kärynsä ansiosta lopetin kritiikittömän urheilijoiden ihannoinnin. Vainion ansiosta minusta tuli jo varhain kyynisesti huippu-urheiluun suhtautuva penkkiurheilija. Ilman sitä esimerkiksi Lahti 2001 olisi voinut olla valtava sokki. Nyt ei.

Nykyisin Vainion tapauksessa ärsyttää enää yksi asia. Kuinka ihmeessä siitä voi olla jo 30 vuotta?

Vastahan se tapahtui. Juuri äskenhän lapsuuteni loppui. Vai?

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.