Lasten liikkumattomuus ei ole ongelma. Aikuisten on.

Ei tipu!

Kaksivuotias tyttäreni komentaa kipakasti irrottamaan kädet ympäriltään, kun yritän turvata hänen kipuamistaan korkealle jakkaralle.

Kun tyttö lopulta nousee tuolin päälle, hän katsoo hetken ympärilleen ja pudottautuu takaisin lattialle. Seuraavaksi vuorossa on juoksentelua, tanssia, pallon potkimista ja muuta pyörimistä ilman selkeää päämäärää.

Tai oikeammin: liike on päämäärä. Niin raskasta kuin se meistä suojelevista vanhemmista voi ollakin.

Suomessa on tuskailtu viime vuosina lasten liikkumattomuutta. On uutisoitu miljardihaitoista, tietokonesukupolvesta ja pihapelien häviämisestä. Kommenteissa ja kahvipöytäkeskusteluissa puhutaan ihan suoraan jopa laiskoista lapsista.

Samoista asioista taidettiin tosin puhua samaan sävyyn myös minun lapsuudessani ja nuoruudessani. Ovathan esimerkiksi varusmiesten Cooperin juoksutestien tulokset laskeneet melko johdonmukaisesti huippuvuodesta 1979. Tuolloin joka neljäs pinkoi yli 3 000 metriä, kun meistä vuonna 2000 palvelukseen astuneista lylleröistä samaan pystyi enää harvempi kuin joka kymmenes.

Samalla elintasosairaudet ovat lisääntyneet, ruutuaika on kasvanut ja ylipainoisia lapsia on neljä kertaa enemmän kuin 1970-luvulla. Yleisurheilussakin voidaan vain haaveilla menneestä arvokisamenestyksestä. Ei siis ihme, että vanhemmat sukupolvet saattavat pitää nykynuorisoa läskeinä vetelyksinä, jotka vain luuhaavat somessa.

Mutta ei se ihan niin ole.

Kukaan ei liikkunut tarpeeksi

Toki suomalaislapset liikkuvat liian vähän.

Viime vuonna julkaistussa Anne Soinin väitöskirjatutkimuksessa tarkkailtiin 74:ää päiväkotilasta. Heistä jokainen liikkui vähemmän kuin pitäisi. Varhaiskasvatuksen liikunnan suosituksen mukaan kolmevuotias tarvitsee vuorokaudessa vähintään kaksi tuntia reipasta liikuntaa, mutta Soinin aineistossa lapset jäivät keskimäärin 58 minuuttiin. Lisäksi heille tuli keskimäärin 67 minuuttia kevyttä liikuntaa.

Tulokset paranevat, kun siirrytään alakouluun. Valtion liikuntaneuvoston Liitu-tutkimuksen mukaan joka kolmas viidesluokkalainen liikkuu suositusten mukaisesti vähintään tunnin joka päivä. Jos mukaan lasketaan viitenä tai kuutena päivänä viikossa liikkuvat, joihin kuuluvat muun muassa monet vakavasti kilpaurheiluun panostavat, nousee määrä jo 64 prosenttiin. Urheilijan kannattaa oman kehityksensä takia pitää myös välipäiviä.

Yläkoulussa käyrät kääntyvät laskuun. Yhdeksäsluokkalaisista lähes puolet liikkuu aktiivisesti, mutta samalla Liitu-tilastoista erottuu liikuntaintonsa menettäneiden kasvava joukko. Peräti 28 prosenttia ysiluokkalaisista harrastaa reipasta liikuntaa enää korkeintaan kahtena päivänä viikossa – siis käytännössä koululiikunnan verran.

Kansanterveydellisesti tärkeintä olisi keskittyä näiden ihmisten liikunnalliseen aktivointiin. Hallitusohjelmassa näin luvataankin tehdä, mutta peruskoulupuolella on vielä varsin epäselvää, kuinka suunniteltu yhden päivittäisen liikuntatunnin lisääminen muiden resurssien vähentyessä tapahtuu.

Vetelät ja sairaat aikuiset

Liikuntatilastoja penkomalla paljastuu muutakin mielenkiintoista. Esimerkiksi se, että kansainvälisesti tarkasteltuna suomalaislapset eivät liiku erityisen vähän. Neljänkymmenen länsimaan tutkimuksessa suomalaisten 11–13-vuotiaiden liikuntamäärät olivat keskiarvoa suurempia ja vielä 15-vuotiainakin lähellä keskiarvoa.

Ongelmana on se, että mitä vanhemmiksi ihmiset kasvavat, sitä useampi hylkää liikunnan kokonaan. Tällainen drop out -ilmiö on Liitu-tutkimuksen mukaan suomalaisen liikuntakulttuurin erityispiirre, mistä voidaan myös päätellä, että suurin ongelmamme eivät suinkaan ole paljon parjatut liikkumattomat lapset. Suurin ongelma ovat liikkumattomat aikuiset.

Vilkaiskaapa sote-kustannuksia. Ketkä kuormittavat raskaimmin järjestelmää erilaisilla liikkumattomuudesta johtuvilla vaivoillaan? Aikuiset. Pelkästään se, jos vähän liikkuvien lonkkamurtumat saataisiin ehkäistyä, säästäisi arvioiden mukaan 20–45 miljoonaa vuodessa.

Vilkaiskaapa liikuntatilastoja. Ketkä liikkuvat kaikkein vähiten? Aikuiset. Veteliksi moitituista nuorista joka kolmas sentään liikkuu tarpeeksi, aikuisten kohdalla jäädään joka kymmenenteen.

Vilkaiskaapa sitä, ketkä tarkalleen ottaen harrastavat liikuntaa lähikentillänne ja -kaukaloissa. Valistunut arvaukseni on, että pääosin lapset.

Niin että missä se ongelma olikaan?

Urheilun aikakauslehti Urheilusanomat teki viime vuonna laajan ja monipuolisen artikkelin lasten liikkumattomuudesta. Jutun otsikkona oli Liikuntapommi ja kansikuvaan oli piirretty ylipainoinen, herkuilla mässäilevä ja konsolipelejä pelaava lapsi.

Ihan hyvä näkökulma, mutta vielä paljastavampaa olisi ollut, jos tuon lapsen tilalla olisi ollut pulska, kaljaa kittaava ja Netflixiä tuijottava aikuinen.

Lasten liikkumattomuus voi aiheuttaa kasautuvien ongelmien takia suhteellisesti suurimmat kustannukset, mutta ilmiön kaataminen pienokaisten päälle on älyllistä epärehellisyyttä. Aikuiset antavat lapsille liikuntavälineet, olosuhteet ja liikkumisen mallin. Aikuiset antavat lapsille älypuhelimet, ruutuaikakiintiöt ja passiivisen elämisen mallin.

Varmaan pihapelejä pelattiin ennen enemmän, mutta monesti tulee mieleen, kaipaavatko niiden perään haikailijat enemmän pihapelejä vai nuoruuttaan. Jopa himoharjoittelija Jari Litmanen kertoi elämäkerrassaan, kuinka tylsää kodeissa oli 1970-luvulla ja kuinka hienoa oli päästä katsomaan ensimmäistä kertaa ohjelmia videonauhurilta.

Millainen uuden vuoden lupaus?

Vuoden vaihtuminen on erilaisten liikuntalupausten aikaa. Joku päättää aloittaa lenkkeilyn, joku ohjelmallisen kuntosaliharjoittelun, joku hioo lämäriään salibandypelejä varten. Yleensä nuo lupaukset keskittyvät omaan kroppaan, omiin taitoihin tai omaan hyvään oloon.

Mitä jos tänä vuonna tekisitkin lupaukset lastesi tai vaikka paikkakunnan urheiluseuran lasten liikuttamiseksi? Sillä kun katson pikku taaperon puuhailua ja lössähdän itse sohvalle tuijottamaan televisiota, en voisi olla varmempi yhdestä asiasta.

Liike on lapsessa, liikkeen loppuminen aikuisessa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.