Leipäposti toisi rahat nopeammin

Sähköinen tiedonsiirto on ihmeellinen juttu. Kehutaan kovasti, kuinka se on mahdollistanut esimerkiksi ympärivuorokautisen tuotekehityksen. Kun Japani lopettaa uuden ohjelmiston kehittelyn, yksi sähköposti, ja Eurooppa jatkaa.

Sähköinen tiedonkulku on nopeuttanut tiedon siirtymistä, mutta ainakin yhdessä kohtaa siinä on mielestäni vielä hiukan kehittämistä. Kun siirrän suomalaiselta tililtäni rahaa saksalaiselle tililleni, kestää se minimissään kuusi työpäivää. Kun tätä vertaa esimerkiksi siihen, että sanomalehti Keskisuomalainen tuli minulle kahdessa päivässä, on jossain välillä jotain hassua.

Uskoakseni pankkini ei lähetä seteleitä konkreettisesti postin kautta tänne, vaan vain tiedon pitäisi siirtyä sähköisesti pankilta toiselle. Nykytekniikalla sen pitäisi varmaan tapahtua hiukan nopeammin kuin kuudessa päivässä.

Toistakymmentä vuotta sitten Isossa-Britanniassa opiskellessani isäni lähetti minulle rahaa ruisleivän kanssa samassa paketissa ja perille tuli. Olisikohan tämä edelleen nopein reitti? Vai jäisivätkö ruisleivät tulliin vaarallisina tuotteina, kuten kävi Lontooseen taannoin lähettämilleni salmiakeille.

Yliopisto-opiskelu täällä Mannheimissa on tiukempaa kuin Suomessa. Niin sanottu akateeminen vapaus ei ole täällä yhtä laajaa kuin Suomessa. Luennoille osallistuminen on periaatteessa vapaaehtoista, mutta joka luennolla kiertää läsnäololista ja mikäli on pois useammin kuin kaksi kertaa, se vaikuttaa arvosanaan.

Tenttipäiviä on jokaisessa aineessa yksi ja mikäli ei tenttiä läpäise, tulee opiskelijan varata aika ja käydä keskustelemassa asiasta. Täällä ei siis anneta kolmea mahdollisuutta, kuten Suomessa. Miten tämä käytännössä toimii ja mitä tapahtuu niille, jotka eivät pääse läpi, on minulle vielä hämärän peitossa. Enkä taida sitä edes tutkimusmielessä kokeilla, ettei tarvitse vaikkapa vuoden päästä palata jotakin ainetta tenttimään.

Perheemme matkusti pari viikkoa sitten huvipuistoon, noin puolentoistasadan kilometrin päähän kotikaupungistamme. Matkaan meni aamulla pari tuntia, ja päivän huviteltuamme kurvasimme kotia kohti. Paluumatka alkoi hyvin, mutta puolen tunnin jälkeen juutuimme ruuhkaan ja siitä alkoi seikkailu.

Liikennetiedotteita emme olleet kuunnelleet, kun pienempi jo nukahti, joten meillä ei ollut aavistustakaan ruuhkasta, ennen kuin sitten olimme konkreettisesti jonossa. Kotimatkaa tehtiin sitten monen mutkan kautta ja keskivauhti oli noin 30 km tunnissa; matkaan meni kahden tunnin sijasta viisi ja puoli.

Kuusikaistainen moottoritie kun katkaistaan, niin ruuhka syntyy todella nopeasti ja jonot ovat kilometrien pituisia. Jyväskylän seudun suurajoruuhkat ovat kyllä näiden rinnalla kovin pieniä.

Pienelle lapselle voi moni meistä aikuisista niin selvältä tuntuva asia olla kovinkin tärkeä.

Nuorempi, viisivuotias tyttäreni sai muutettuamme hirvittävän hepulin hississä ja hepulin syyksi paljastui se, että iskä mokoma oli kehdannut painaa hissin kerrosnappulaa. Iskä ei tullut ajatelleeksi, miten jännittävää Tikkakoskella omakotitalossa koko ikänsä asuneen lapsen mielestä on asua kerrostalon kymmenennessä kerroksessa ja ajaa sinne hissillä.

Hissin ohella suuri suosikki on raitiovaunu. Ne aamut, kun pääsee äidin kanssa raitiovaunulla hoitoon, ovat viikon parhaita. Kelpaavat toki ne aamut äidillekin, sillä saamme silloin yhteisen aamukävelyn pysäkille. Lisäksi jännitämme yhdessä, minkä värinen raitiovaunu meidät milloinkin kyytiin ottaa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.