Liian matala silta ja väärään suuhun joutunut lounas

Kävin marraskuussa Saksassa. Ajattelin etukäteen, että kirjoitan tietysti jotain maan moottoriteistä eli autobahnoista, joilla en ollut aiemmin ajanut. Tai en toki kruisaillut varsinaisesti itse nytkään vaan istuin bussin kyydissä. Teistä ei kuitenkaan paljon juttua irronnut. Kovaa mentiin ja tienpinta oli hämmentävän tasainen, jota toki saa odottaakin tieltä, jolla saa ajaa niin kovaa kuin sielu sietää ja penkki imee. Mutta mitään muuta sanottavaa noista pikataipaleista minulla ei oikeastaan ole.

Koska baanasta ei siis mitään irronnut, mieleen nousi muutama muu aiemmin koettu bussireissu. Yksi suosikeistani on matka Pietariin. Olin ujuttautunut porvoolaisten matkailualan opiskelijoiden joukkoon ja retken agendana oli hauskanpidon ohella imeä pikkuisen kulttuurivaikutteita ja tutustua busseiluun matkailumuotona.

Noin puolivälissä matkaa huomattiin, että ennakkotiedoista poiketen edessä oleva silta oli liian matala bussille. Pietarilainen matkanjohtaja yritti kovasti vakuuttaa, että kyllä se mahtuu. Sen kun ajat. Paljaalla silmällä näki kuitenkin, että nyt ei auta vaikka laittaisi silmät kiinni ja ajaisi täysillä. Katolla keikkuva ilmastointilaite jäisi auttamattomasti matkasta ja todennäköisesti myös pala kattoa.

Kuski päätti kokeilla ihan hyväkuntoiseksi mainostettua kiertotietä. Matka eteni mukavasti, mutta tie tuntui kapenevan samaan tahtiin kuin ympärillä oleva metsä synkkeni. Lopulta jäljellä oli enää kinttupolkua pikkuisen leveämpi tallauma ja kuski mietti, että noinkohan bussin saa enää edes käännettyä. No saihan sen, mutta tien varren ainoan talon pihasta kaatui siinä rytäkässä puu. Myös paikalla patsastelleet nahkatakkiset miehet nostivat kylmän hien pintaan.

Homma kääntyi kuitenkin parhain päin ja sen kaatuneen puun talossa asuva mummokin jäi lopulta portin pieleen vilkuttamaan hupsuille Suomi-turisteille.

Saksan-matkallani kuulin bussikuskilta toisen Venäjä-tarinan. Kuski oli pyörittänyt suomalaista ryhmää ympäri mantuja. Lounasajan koittaessa oli kaarrettu ennalta sovittuun ruokapaikkaan, jossa oltiin kuitenkin huuli pyöreänä tilauksen suhteen. Keittiöhenkilökunta sanoi ”ei oota” ja matkalaisten vatsat ”mur”.

Kuski soitti toiseen ruokapaikkaan ja sai sovittua sinne lounaan. Nyt kun kipristeltäisiin vielä tovi, päästäisiin kuin päästäisiinkin syömään. Pihaan kaartaessa kuski näki kuitenkin jo kaukaa, että parkissa seisoi toinen suomalainen bussi. Sisällä kievarissa oli joukko paikan päälle sattumalta osuneita turisteja, jotka taputtelivat tyytyväisinä vatsojaan ja kiittelivät keittiön hämmentävän nopeaa toimintaa.

Bussimatkailusta vielä sellainen huomio, että olen huomannut kuskien keskuudessa kytevän suomalaisittain hämmentävän sosiaalisuuden siemenen. Olen nimittäin tuon varsinaisen bussilomani lisäksi taittanut viime aikoina muutoinkin pitkiä matkoja bussilla ja huomannut, että peffan lyöminen linja-auton etupenkkiin näyttää tarkoittavan kuskille keskustelun avausta. Ja mikäs sen mukavampaa vaikka vähän oudoiksi nämä tällaiset vieraille vapaaehtoisesti juttelevat suomalaiset koenkin.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.