Liikenteen pohjasakkaa

Eräs aamu olin polkemassa pyörällä töihin. Tässä ei sinällään ole mitään erikoista – joka työaamu hyppään pyörän selkään ja aloitan hurjan kiihdytyksen. Alta saavat väistyä risut ja männynkävyt, kun pyyhällän mummopyörälläni hameenhelmat viuhuen ohi hämmästyneen näköisen urheilupyörällä polkevan kypäräpään.

Ylämäet puuskuttaen, alamäet laskien. Tehopyöräilijänä olen taatusti hieman koominen näky epäurheilullisen habitukseni takia. Mutta kuten jokaisen, joka osaa lukea pitäisi tietää: ulkonäkö voi pettää. Ja jos niin voi olla, niin usein on.

Palatkaamme siis tähän viileän kauniiseen aamuun, jona aurinko sarasti puiden oksien läpi lupaillen hekumoivaa hellepäivää ja Viitaniemen siirtolapuutarhan ojat kukkivat horsmia.

Mikään ei voinut pilata tätä täydellistä sarastusta.

Olin tulossa Viitaniemestä kohti Tourulaa, kun eräällä nimeltä mainitsemattomalla sivukujalla satuin eksymään hetkeksi jalkakäytävälle. Vauhtia, kuten sanottu, oli riittävästi. Eräs jalkakäytävällä kävelevä seniorikansalainen käveli oitis keskemmälle tietä ja huudahti vihaisesti:

– Tämä ei ole pyörätie!

Ja tiesinhän minä sen. Tapanani ei ole pyöräillä jalkakäytävällä. Vihamielinen keskemmälle tietä säntääminen olisi voinut johtaa tapaturmaan, mutta onneksi väistyimme yhteentörmäykseltä.

Tarina ei kuitenkaan loppunut siihen. Seuraavan kulman taakse päästyäni huomasin nimittäin taivaalta satavan jotakin valkoista lempitakilleni. Lintua en ehtinyt nähdä. Kosto oli suloinen ja se tuli nopeammin kuin uskoinkaan.

Eräs toinen aamu pyöräilin miltei samassa kohdassa, tällä kertaa kuitenkin kuuliaisesti autotien sivussa. Eipä aikaakaan, kun vastaantuleva auto tööttäsi niin äänekkäästi, että olin kaatua säikähdyksestä.

Kysymys kuuluukin: Missä ihmeessä pyöräilijä, tuo suomalaisten katujen kauhu, voisi tuntea olonsa kotoisaksi? Hesarin Nyt-liitteessäkin oli hetki sitten juttu, jossa listattiin ärsyttävimmät pyöräilijätyypit. Katsoin kuuluvani vähän kaikkiin kuvailtuihin ryhmiin. Että kivat teille. Pyöräilijä on Suomessa hylkiö, liikenneyhteiskunnan pohjasakkaa, ainainen riesa.

Asuin vajaan vuoden Hollannissa. Siellä en törmännyt vastaavaan ongelmaan, ymmärrettävästä syystä. Kadulla oli aina pyörätie heti autotien vieressä ja pyörille oli omat liikennevalot. Se pyörätön, ken pyörätielle eksyi, joutui heti vihaisten katseiden ja kellonrimpauttelujen kohteeksi.

En toki vaadi, että koko Suomi on kertaheitolla muutettava pyöräilyparatiisiksi, vaikka se harras toiveeni olisikin. Vaadin vain pientä ymmärtäväisyyttä, sopeutuvaisuutta ja vähemmän vihamielisyyttä. Säännöt on tietysti tehty noudatettavaksi. Mutta totuus on, että meistä jokainen poikkeaa niistä välillä, vahingossa tai tahallaan. Etenkin, kun suomalaiset pyöräilysäännöt ovat niin monimutkaiset, ettei niistä meinaa ottaa selvää lakimieskään.

Jos tulen töihin tai yliopistolle muutoin kuin omaa lihasvoimaa käyttäen, olo on koko päivän nuutunut ja tekee saman tien mieli lähteä ulos pomppimaan. Olen kouluajoista asti tottunut pyöräilemään paikasta paikkaan joka säässä. Vaikeinta on tietysti silloin, kun sataa lujasti räntää tai vettä suoraan päin näköä: toisessa kädessä täytyy pitää sontikkaa ja laukkua ja toisella olisi ohjailtava tankoa. Tämän lisäksi plussaa on tietysti, jos näkee eteensä ja pysyy pystyssä.

Koska pidän hyvin paljon kuluneista sanonnoista, toivotan lopuksi rauhaa ja rakkautta. Ei viitsitä vihoitella vain siksi, ettei kaikki aina suju kuin ohjekirjassa. Turvallisuus on lopulta paljon tärkeämpää.