Lisää liksaa humanistillekin

M inua on kohdannut niin käsittämätön onni, että olen päässyt töihin vanhaan työpaikkaan. Sen verran kauan olen ollut pois, että pikkukaupungin ihmiset toljottavat ajaessani heitä vastaan kaupungin virkapyörällä. Sama sekin, nyt vain jo kuluneempi.

Tori on yhtä suuri kuin on ennenkin ja sillä samat kalan- ja kukanmyyjät. Vanha kirjastokortti toimii yhä, ja ärrällä lottorivini ottaa vastaan sama myyjä.

Työtoverit muutamine lisäryppyineen ja -kremppoineen ovat samat.

Entuudestaan tunnen heidän luonteenpiirteensä niin hyvässä kuin pahassakin ja osaan siksi vetää jo oikeasta narusta oikeana päivänä. Niin asiat hoituvat parhaiten, sen olen oppinut.

Työpiste pöytineen ja sillä olevine tietokoneineen ja valaisimineen on sama, samoin työkännykkä. Työpaikan sosiaalitilat ovat yhtä väliaikaiset kuin ennenkin. Nyt tosin on jo piirretty uudet. Niitä tuskin ehditään toteuttaa minun työssäoloaikanani.

Työnimikkeeni on sama, työnikin samankaltaista eli varsin kiintoisaa.

Samaa on myös entinen pieni palkka. Kaupungin palkkakonttoria kaksi tutkintoani ja monet yliopistossa vietetyt vuodet eivät hetkauta. Näin se vaan on.

Se taas johtuu siitä, että olen nainen ja johtajallani, joka on myös nainen, on pieni palkka eikä se voi olla isompi kuin hänen esimiehellään, joka myös on nainen.

Se, mitä näinä päivinä olen ehtinyt tajuttoman kiireen ja työpaineen keskellä miettiä, on tämä työtehtävistä maksettava erisuuruinen palkka.

Kerta kaikkiaan. Miehet saavat housulisää, se nyt on jo vanha juttu, mutta kun kutsumusammattiaan tekevää ei edelleenkään 2000-luvun Suomessa noteerata työsopimusehtoneuvotteluissa, se tuntuu vähintäänkin epäoikeudenmukaiselta.

Eri aloilla maksettavien palkkojen epäsuhtaan kiinnitti huomiota ennen eläkkeelle jääntiään myös opetushallituksen pääjohtaja Jukka Sarjala, joka lanseerasi käsitteen "hyötytiede". Se tarkoittaa teknologiaa ja muita 'kovia' tieteen aloja, joilla toimivat voivat rahastaa mielin määrin.

Sarjala vaati palkkaerojen kaventamista myös humanististen tieteiden suuntaan, sillä eihän voi olla yksilön vika, jos nyt sattuu olemaan kiinnostuneempi antiikin mytologiasta kuin nanotekniikasta.

Odotan innolla myös ystäväni, entisen museoalan työntekijän ja nykyisen tiedottajan Ritva Palviaisen väitöskirjan valmistumista. Se käsittelee museoalan henkilökunnan ammattimaistumista yläluokan vapaaehtoistyöntekijöistä ja / tai yleismies / naisjantusista erikoisosaajiksi, joiden ammattitaitoa tulisi arvostaa myös taloudellisesti.

Viisivuotiaalla tyttärentyttärelläni on tällä hetkellä kaksi tulevaisuudenhaavetta: tulla kirjastotädiksi tai hampurilaisravintolan tarjoilijaksi. Valitettavan huonopalkkaisia vaihtoehtoja molemmat. Odotan tosin, että siihen mennessä, kun hän on todellisessa ammatinvalintavaiheessa, esimerkiksi kirjastoalan - niin kuin museoalankin - matalapalkkaisuus on historiaa, sillä aika nurinkurista on, että haluttuja, vetovoimaisina mainostettuja kulttuuripalveluja paikkakunnan yhtä paljon tai vähemmänkin opiskelleille äveriäille tuottaa korkeasti koulutettu valkokauluskurjalisto.

Tämän sanon silläkin uhalla, että virka-autostaan kohottautuva pääministeri Matti Vanhanen kehottaa suggeroivalla matalalla äänellään työntekijöitä maltillisuuteen palkkaneuvotteluissa. Minä en halua kuulla, mitä pääministeri sanoo, vaan minä haluan, että myös humanistit saavat lisää liksaa, sillä - taiteilijaystävääni lainaten - raha tekee onnelliseksi ja sehän tiedetään, että onnellinen ihminen tekee työtään mielellään ja paljon.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.