Lomalla pitää, jos ei ole pakko

Suomalaiseen lomailuun kuuluu vahva tekemisen kulttuuri. Tekemiseen lasken erilaiset nikkaroinnit, isommat rakennustyöt, ylenmääräisen matkustelun, kaukaisten sukulaisten kesätapaamisen ja jokapäiväisen kuntoilun. Jos näitä tykkää tehdä, niin mikäs siinä - mutta missä menee tykkäämisen ja velvollisuudentunnon ero? Ja tykätäänkö oikeasti vai vain ympäristön ja kulttuuristen tekijöiden painostuksesta?

Kulttuurisiksi tekijöiksi lasken eukon, sen sukulaiset ja maan tavan.

TEKEMISEN kulttuurin välttelyn tekee vaikeaksi ainakin kaksi tekijää. Jos tekemistä on jaksanut vältellä koko pitkän syksyn ja vielä pitemmän talven, ikään kuin työkseen - ja työssään - niin pystyykö välttelyä jatkamaan enää lomalla? Ja onko se tarpeenkaan; pitäisikö loma-aikoina tehdä jotain ihan muuta kuin työaikana? Siis oikeasti. Ehkä palaan tähän tuonnempana kolumnissa.

Toinen tekemisen kulttuurin dissaamista haittaava tekijä on sosiaalinen paine: "Vie roskat, maalaa talo, menehän ulos, nouse siitä sohvalta, käy kaupassa, soita Elvi-mummolle, tee edes jotakin!"

Sosiaaliseksi paineeksi lasken lähinnä eukon.

Yleisen käsityksen mukaan lomalla pitää myös rentoutua. Se on tietenkin mahdotonta, jos kerran "pitää". Lomalla kun ei pitäisi mitään, siis tehdä, olla, katsoa, kuunnella, puhua syvimmistä tunteistaan, syödä grillimakkaraa, juoda olutta, vetää asuntovaunua tai soutaa auringonlaskun aikaan tyynellä järvellä. Pahimmillaan pitää on tykkäämisen vastakohta; pahinta on jos sanotaan, että pitää tehdä sitä, mistä tykkää.

Vaikka niin tietysti pitääkin. Kunhan ei ole pakko.

JOS MUITA kesävieraita pystyykin välttelemään, tuppaa huono omatunto nurkkiin harva se päivä: Tuli valvottua kolmeen ja nukuttua kahteen. Tuli luettua hirttokirja, vaikka tarjolla olisi ollut Ahtisaaren elämänkertaa, vasemmiston vaaliohjelmaa ja jotain vanhaa Sillanpäätä.

Kun on riittävän kauan ollut osana ihmiskuntaa ja etenkin länsimaista yhteiskuntaa, jota on ryyditetty kalvinistisella näkemyksellä ahkeruuden sisällöstä ja siunauksellisuudesta, on lorviminen henkisesti kuluttavaa, sairastuttavaa ja tietenkin - tuomittavaa.

Sitten vielä yksi mielenkiintoinen juttu, paluu kolumnissa aiemmin sivuttuun loman ja työn erotteluun: Jos työ on henkisesti rasittavaa, niin miksi lomalla pitää tehdä jotain fyysisesti rasittavaa tai epämiellyttävää? Miksi lomalla pitää lähteä kodin mukavuuksista mökille, jonka romanttisen savuverhon takaa paljastuu karu, märkä ja hyttysiä täynnä oleva todellisuus, joka muuntaa henkisen kurjuuden fyysiseksi?

Suomalaisen työn ja lomailun suhde on niin kuin kipu akupunktiossa. Kun pistetään neulalla yhteen paikkaan, ei toiseen enää tunnu sattuvan. Toisaalta tätä kautta päästään kohtuullisen helposti kurjuuden maksimointiin, joka kuitenkin on täydellisesti ohjelmoidun loman perimmäinen tavoite.

Minulla taitaa olla lasi puoliksi tyhjä...

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen aluetoimittaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.