Lukiosta oppia elämään

Aloitin Karstulan yhteiskoulun vuonna 1967 pääsykokeilla. Samoissa kokeissa istui myös lukion nykyinen rehtori Anitta Rasi.

Tyttäreni kirjoittivat ylioppilaiksi kolme vuotta ja poika vuosi sitten Ähtärin lukiosta.

Kumpikin koulu on nykyisin pieni ja menestyy mainiosti lukioiden vertailuissa. Mikä on niiden salaisuus?

60-luvun lopulla yhteiskouluun pyrki valtava määrä vähän päälle kymmenvuotiaita. Läheskään kaikki eivät päässeet kouluun ensimmäisellä kerralla. Minäkin sain Elli Haapalalta kesällä laskennon lisäopetusta, ja syksyllä läpäisin kokeet.

Yhteiskoulussa maksettiin lukukausimaksut, ruuat ja kirjat sekä matkat. Se oli kova puristus suuren lapsiperheen vanhemmille. He eivät osanneet minua erityisesti kannustaa tai neuvoa opiskeluissa, eikä tukiopetustakaan järjestynyt koulun puolesta.

Aika armotonta menoa.

Pääsin minäkin ylioppilaaksi aikanaan, joidenkin yllätykseksi. Jos olisin käyttänyt kaiken mahdollisen ajan kielten opiskeluun, olisin saanut halvalla hyvän kielitaidon. Ei sillä, kyllä sitä ranskaakin on joskus käytetty, samoin venäjää. Englanniksi on haastateltu vierasmaalaisia, ja ruotsia rohkaistuin puhumaan Tukholman kaupoissa viime kesänä.

Tyttäreni puhuvat suomea, ruotsia ja englantia hyvin. Siis nimenomaan puhuvat, sillä maailma on todella erilainen kuin vielä 70-luvulla.

Karstulan lukiossa opettajat vaihtuivat aikanani tiuhaan tahtiin. Nyt opettajakunta on pysyvää, kaikki päteviä ja sitoutuneita työhönsä. Niin rehtori vakuuttaa.

Rehtorin asenne nuoria ihmisiä kohtaan on tyystin erilainen kuin hänen ja minun aikanani yhteiskoulussa. Lapset olivat hiljaa, aikuiset tiesivät kaiken paremmin.

Nyt rehtori vaatii opettajia kunnioittamaan, arvostamaan ja kannustamaan nuoria. Kuuntelemaan, mitä nuorilla on mielessä.

Oli meidänkin aikana muutama opettaja, joka ymmärsi tuskaamme, kun Vietnamin sota ei päättynyt, vaikka kuinka laadimme julkilausumia rauhan puolesta. Mutta suurin osa opettajista antoi ymmärtää, että olkaa hiljaa, kuunnelkaa ja opetelkaa kaikkien kielten kieliopit, antiikin pylväät, asemasodat ja talouselämän kiertokulut ulkoa.

Luokanvalvojamme Kerttu Lehtonen oli toki aina puolellamme. Luulen, että hän myös luotti teineihin muita opettajia enemmän.

En tiedä, mitä mieltä lapseni ovat Ähtärin lukiosta. Onko heitä kuunneltu, kunnioitettu ja arvostettu?

Vanhempana tiedän, että kouluvuosiin mahtui niin aurinkoa kuin varjojakin. Ja sen, että nuorisosihteeri, ryhmäohjaaja, rehtori ja opinto-ohjaaja jaksoivat uskoa ja luottaa nuoriini.

On hienoa, jos 12 vuoden koulurupeamasta jää nuorelle sellainen olo, että näillä opeilla lennetään pitkälle.

Se on inhimillisesti arvokasta ja yhteiskunnalle edullista.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.