Luonnolliset viholliset jalkapallo ja pesäpallo

Pojat jumalauta! Vaihtakaa nyt pallo pienemmäksi ja menkää lyömään sitä.

Näin ymmärtäväisesti tuli pesäpallon junnuvalmentajamme kentälle hätistelemään, kun pikku-Heikki 10-v oli pelaamassa jalkapalloa kavereidensa kanssa. Pikkukuntaan mahtui hänen mukaansa vain yksi kesälaji: pesäpallo.

Muistan, kuinka ihmeellisen typerälle tuo käytös tuntui pikkuisen pojankoltiaisen oikeustajullakin. Vaan eipä tunnu enää. Eikä se johdu siitä, etteikö käytös olisi ollut typerää.

Sitä se oli. Idioottimaista kapeakatseisuutta, suvaitsemattomuutta ja nurkkakuntaisuutta.

Aloitetaan pesäpallosta. Lapsuudenkuntani Humppila ei varmasti ole ainoa paikka, jossa futiksen pelaamista on rajoitettu. Etteivät vaan kansallispelin nuoret toivot katoa toisiin lajeihin.

Eikä puhe vimpeliläisestä opetussuunnitelmasta, pelkästä pesäpallosta liikuntatunneilla, liene ihan pelkkää urbaanilegendaakaan. Parempi sanavalinta tosin taitaa olla agraarilegenda.

Lisäksi olen nähnyt, kuinka jotkut pesisniilot riemuitsivat jalkapallon sopupeleistä. Eikä laskupääni riitä kalkuloimaan niitä kertoja, kun suomifutista on latistettu potkupalloksi, jotta oman lajin häntää voitaisiin muka nostaa.

Otetaan esimerkki vaikka keskiviikon Ilta-Sanomista, jossa emeritustoimittaja Heikki Hyvärinen vaatii lisää pesistä veikkauskohteeksi. Jalkapallon kustannuksella tietysti.

Hienoa, iso-Heikki. Tekstisi suopotkupallon MM-kisojen kuningaspelistä ja Suomen harhasyöttöliigasta varmasti nostaa urheilullisen uskottavuutensa kanssa kamppailevan pesäpallon asemaa.

Yhtään parempia eivät ole fakkiintuneet futispuritaanitkaan. Kun Suomessa tehdään jalkapallovallankumousta, polttopullot lentävät kaikkien muiden lajien suuntaan. Jopa jalkapallon itsensä, sillä vannoutunut suomifutisniilo ei siedä ulkomaalaisten seurojen kannattamista. Ihan kuin meikäläisen Everton-fanius olisi JJK:lta pois.

Pääviholliseksi on kuitenkin nostettu maalais-Suomen muinaisjäänne: pesäpallo. Montako Litmasta olemmekaan menettäneet tuon sopupallon takia, futisurpot poraavat. Ihan kuin jotkut Mauri Pyhälahdet tai Toni Kohoset olisivat oikeasti jalkapallolta pois.

Futisihmisten kapeakatseisuutta voidaan toki ymmärtää vastareaktiona maailman suurimman lajin pienuuteen Suomessa. Mutta silti. Lajin asemaa ei edistetä tippaakaan jalkapallon ylhäisyyttä ylikorostamalla. Tällä tavalla avarakatseisesta maailmanuskonnosta luodaan pikemminkin pienen fundamentalistiryhmän puuhastelua.

Kolumnin loppuun säästin mykistävän paljastuksen kummankin lajin puritaaneille: kannattaa keskittyä omaan tekemiseen. Urheiluklisee ”tehdään parhaamme ja katsotaan, mihin se riittää” on kerrankin täysin paikallaan.

Ei jalkapallon tai pesäpallon asema Suomessa perustu kilpaileviin lajeihin. Vaan siihen, millaisilla normeilla, arvoilla ja intohimolla lajin omassa piirissä tehdään töitä.

Eivät ihmiset ole tyhmiä. He valitsevat harrastuksekseen sen lajin, jonka parhaaksi näkevät. Perusteet ovat silloin tässä lajissa itsessään ei muissa vaihtoehdoissa.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen urheilutoimittaja ja entinen pesäpallon ja jalkapallon sarjapelaaja.