Luopumisen aika?

Luopuminen on usein raskasta. Kokoomuksen Nuorten Liiton Tavoiteohjelma 2014 on raskasta luettavaa.

Kokoomusnuoret luopuisivat muun muassa työehtosopimusten yleissitovuudesta, työmarkkinajärjestöjen jäsenmaksujen verovähennyskelpoisuudesta, ylioppilaskuntien pakkojäsenyydestä, opintotuen tulorajoista, perintöverotuksesta, kehitysavusta, kauppojen aukioloaikojen säätelystä, kiintiöpakolaisten vastaanottamisesta, kehitysavusta, vähemmistövaltuutetusta, henkilömiinojen käytön kieltävästä Ottawan sopimuksesta, kansanryhmää vastaan kiihottamisen kiellosta ja talvirengaspakosta.

Yleisradiostakin pitäisi luopua, sen voisi pilkkoa osiin ja yksityistää. Ylelle riittäisivät hätätiedotteet. Sotilasliitto Naton jäsenyyttä pitäisi hakea välittömästi ja mopoilla pitäisi saada ajaa kuuttakymppiä.

Raskaaksi lukukokemuksen tekee paitsi luopumisvaatimusten ankaruus myös se kaikesta, myös huolimattomasta kielestä paistava pohdinnallinen hataruus, jolla ohjelma on kyhätty. Paikoin tuntuu, että eri työryhmissä työstettyjä tavoiteohjelman osia ei yhdistä edes se paperiaikakaudelle kuulunut niitti. Tavoitteiden eritasoisuus ja sisäinen ristiriitaisuus synnyttää lukijassa vaivautuneisuutta.

Esimerkiksi ulko- ja Eurooppa-politiikasta todetaan, että ”Suomen yleisiä vahvuuksia ovat olleet pitkäjänteisyys ja yhteistyökyky” ja että ”Suomen tulee lisätä aloitteellisuuttaan kansainvälisillä foorumeilla ja jatkaa tietään kansainvälisten ihmisoikeuksien edistäjänä ja puolestapuhujana”. Miten se mahtaa onnistua esitetyllä politiikalla, jossa luovutaan noiden vahvuuksien lähtökohdista ja kiihotetaan kansanryhmiä toisiaan vastaan?

Suomesta tulisi yrityksille ja pääomille houkutteleva sijoittumispaikka, kunhan markkinavoimille annetaan vapaat kädet, nuoret katsovat. Samalla köyhistä kehitysmaista piirtyy karisuomalaismainen pilapiirrosstereotypia, jossa ongelmia on kaksi: laiska kansa ja korruptoituneet johtajat. Kannustimia talouden kehittämiseen ei ole.

Tällaiseen ajatteluun sisältyy arveluttavia metaolettamuksia köyhyyden ja laiskuuden yhteydestä.

Maailmantalouden historialliset ja rakenteelliset analyysit sivuuttaen kokoomusnuoret ajattelevat, että jokainen on oman onnensa seppä. Tästä seuraa loogisesti, että myös elämässä epäonnistuminen on oma vika. Näin ajateltaessa on kuitenkin varsin yleistä, että omiksi saavutuksiksi ja sepäntöiksi luetaan sellaisetkin ansiot, jotka ovat muiden takomia, kuten suvun tai perheen lähtötaso.

Sikäli olettamus toki pätee, että ulkoisen köyhyyden voi myös tietoisesti valita elämäntavakseen, silloin tosin ”laiskuuden” korvaavat muut arvot, joita tiensä valinnut ei pidä ”epäonnistumisina”. Mutta sellainen kokoomusnuorten ajattelusta häämöttävä tulkinta, että köyhät ihmiset olisivat laiskoja, ei yksinkertaisesti päde. Maailman köyhimmät ihmiset ovat myös ahkerimpia: heillä ei ole muuhun varaa. Juuri köyhät pyörittävät maailmantalouttamme yrittäessään elättää perheitään ja omaisiaan ehdoilla, jotka kulloinkin ovat maailmanmarkkinoille edullisimpia.