Luottamusretoriikan pitäisi herättää pakokauhua

Suomen uusi pääministeri, se joku Sipilä, on minun kuulleni sanonut vasta muutaman sanan: yhteiskuntasopimus, vatuloida ja luottamus. Sopimuksesta päästiin eroon pian vaalien jälkeen, kuten vatuloinnistakin, joten nyt on sama, mitä näillä sanoilla oikein tahdottiin ilmaista. Viimeksi mainittu sen sijaan on sitkeästi pysynyt Sipilän puheessa.

Lempisanaansa hän käytteli jälleen kuluneella viikolla: ”Yhteiskuntaa on rakennettava enemmän luottamuksen kuin sääntelyn ja valvonnan varaan.”

Antaa poikien tehdä mitä lystää. Kunnon poikiahan ne on!

Sitä Sipilän luottamus todella tarkoittaa.

Ne kolme hämärää miestä, jotka ovat täyttäneet sanomalehtien ensimmäiset aukeamat kuluneena keväänä – iso, keskikokoinen ja pieni – herättävät minussa syvää uupumusta.

En muista milloinkaan luottaneeni valtion johtoon yhtä vähän, ainakaan yhtä lyhyen vallassaolon jälkeen.

Silti sama epäluulon ja täydellisen ulkopuolisuuden yhdistelmä on perin tuttu, jo vuosien takaa.

Edellinen vastaava tapaus taisi nimittäin olla Iiro Viinanen, joka ei myöskään halunnut esiintyä poliitikkona, jonka puuhia ohjaisi jokin ideologia, vaan vain eräänlaisena likaisen työn tekijänä. 1990-luvun alussa, jolloin käytin aikani lukemalla ahdistuneiden kummajaisten kirjoittamia kirjoja ja kuuntelemalla vastaavien tyyppien tekemiä levyjä, panin toisella korvalla merkille, että valtiovarainministeriä ihailtiin miehenä, joka uskaltaa tehdä ”vaikeitakin” päätöksiä. Onhan pakko.

Nyt Sipilällä on ”tekemisen meininki”. Taas on pakko.

Mutta on minullakin yhä kirjani ja levyni ja ulkopuolisuuden tunteeni. Osat ovat pysyneet.

Luottamusretoriikassa on paljon sellaista, minkä pitäisi nostattaa kansassa pakokauhua, ei tuudittaa sitä ihanaan levollisuuteen.

Kuka luottaa ja kehen? Aito eli molemminpuolinen luottamus ei synny käskystä vaan hitaasti, kokemuksesta – paitsi ehkä poikkeusoloissa, jolloin ihmispsyyke saattaa tehdä äkkiliikkeitä. Puhutaan Tukholman syndroomasta, ihmisten epätoivoisesta mutta vilpittömästä nojautumisesta niihin, joiden käsissä heidän kohtalonsa on.

Ollaanko nyt todella poikkeusoloissa?

Hengellisessä puheessa luottamus taas on yleinen kiertoilmaus Jumalaan uskomiselle, joka tuntuu liian vaativalta ja kirjaimelliselta: ”Kysymys on pikemminkin luottamuksesta.” Heti tuntuu paremmalta. Kukapa ei ajattelisi, että yleisesti ottaen asiat menevät aina parhain päin? Sitä on todellinen usko, ihmisen luontaista optimismia.

Luottamus poistaa hengellisestä kielestä häiritsevän hengellisyyden ja politiikasta politiikan.

Luottamuksenlietsonnan pääsisältö tuli kuitenkin jo sanottua, Sipilän omin sanoin vieläpä. Pikkumaiset rahanteon esteet, ”normit”, on nyt poistettava, sillä rahaa on saatava ”yhteiseen kirstuun” keinolla millä hyvänsä. Pois tieltä risut ja männynkävyt, toisin sanoen avuttomat ja heikot.

Sipilän ”talkoot” eivät ole yhteiset.

Kun ”kaikilta leikataan”, pystyyn jäävät luonnollisesti ne, joilla on voimia auttaa itseään.

Mikäpä siinä on luottaessa.

Kirjoittaja on suomentaja ja esseisti.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.