Luovuus ei ole luontevaa

Kynä kädessäni ei tunnu enää samalta kuin ennen. Piirtäminen ja maalaaminen tuntuvat jo melkein kuin suorituksilta. Valkoinen paperi ei enää olekaan inspiroiva ajatusteni leikkikenttä, vaan nykyään sen katsominen alkaa vain ärsyttää. En saa muotoiltua kuvia, jotka näen jo selkeinä mielessäni. Oman mieleni tuotokset tahtoisin tehdä hartaudella ja huolellisesti. Käteni ei tottele, enkä minä hyväksy keskinkertaisuutta, ainakaan omieni ideoideni toteutuksessa. Mielikuvitukseni ja paperin välille on muodostunut raivostuttava tukos.

Olen jumissa. Pienestä pitäen olen piirtänyt, maalannut, askarrellut ja muovaillut milloin mitäkin. Aina minua on kehuttu ja kannustettu jatkamaan taiteiluani, koska minulla on kuulemma ”lahjoja”. Vasta vähän aikaa sitten pysähdyin oikeasti miettimään, onko taiteen tekeminen minulle oikeasti rentouttava harrastus vai turhauttava tapa? En osaa sanoa.

Oikeastaan ahdistuin siitä, että minulta sekä töiltäni odotetaan niin paljon. Minulle tavallaan väkisin, mutta vahingossa, muodostui eräänlainen rooli porukan piirtäjänä. Ajatusteni muodostaminen kuviksi ei enää ole hauskaa minulle, vaan teen sitä jokseenkin muita miellyttääkseni. Olen kyllästynyt piirtämään mallista tai annetusta aiheesta. Yksityiskohtainen ja huolellinen työ ole enää luontevaa, ei edes silloin kun tahtoisin ilmaista omia ajatuksiani.

Ehkä, jos lopettaisinkin piirtämisen kokonaan, en olisi enää kaverien ja sukulaisten keskuudessa piirtelijä ja taiteilija, vaan saisin toteuttaa itseäni ilman paineita. Uskon kuitenkin, etten ole ajatusteni kanssa yksin. Meidät kaikki on asetettu eräänlaiseen lokerikkoon taitojemme ja kiinnostuksenkohteidemme pohjalta. Lokeroissa meille muodostuu roolit, joista meidät tunnetaan. Rooleja voi muovailla ja kehittää, mutta irti niistä ei kai pääse.

Kirjoittaja opiskelee Jyväskylän Lyseon lukiossa ensimmäistä vuotta.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.