Lyöntejä naisen herkkään kohtaan

Olen itkenyt viime aikoina enemmän kuin pitkään aikaan. Ja nytkin itkettää, kun kerron, että itkettää.

Naurakaa vain, kun kuulette syyn: lapseni siirtyivät perhepäivähoidosta päiväkotiin. Siihen samaiseen päiväkotiin, jossa itse olin veljeni kanssa pienenä.

Itken yhden aikakauden loppumista, sitä, että ihanan hoitotädin huomasta siirrytään näin isompiin ympyröihin. Suren luopumisen tuskaa.

Turha tulla siihen väittämään, että perhepäivähoitaja tekee vain työtään ja lasten siirtyminen muualle on arkipäivää. Minulle se ei ole arkipäivää, kaukana siitä.

Hoitotädin luona 4-vuotias poikani sai viime talvena ensimmäisen rakkauskirjeensä, jossa sanottiin haparoivin tikkukirjaimin: Rakas Aapo, minä rakastan sinua paljon, olet komea. T: VH, 5 v.

Myönnän, että olin hieman mustasukkainen kauniista naispuolisesta kilpailijasta, mutta pystyin vaivoin nielemään kiukkuni. Annoin armoa pienelle poikaani ihastuneelle, sillä hän kirjoittaa jiin koukun sojottamaan väärään suuntaan.

Hoitotädin luona molemmat lapseni ovat aina käyttäytyneet kuin parhaatkin ihanuudet, vaikka kotona olisi taisteltu hiki hatussa viisi minuuttia aiemmin, itketty ja rimpuiltu. Se on syönyt naista, että raivopääjamppa ja sen blondi sisko ovat pinkaisseet heti autosta ulostauduttuaan hoitotädin kaulaan lirkuttamaan tärkeistä asioista, kuten eilisestä uimahalliretkestä.

Hoitotädin luona ruokakin on ollut parempaa kuin kotona ja siellä on maistunut marjasoppa, jota on kotioloissa turha tuputtaa. Vaikka olen joskus ollut terveellisessä mittapuussa kateellinen hoitotädin hyvälle kohtelulle, olen iloinen, että lapseni ovat säästäneet pahimman apinavaiheensa kotiin.

Ehkä kauhukaksikkonakin tunnettu sisaruspari jatkaa sisäsiistiä meininkiään myös päiväkodissa. Olisi kauheaa, jos he tekisivät hallaa veljeni ja minun jättämälle hyvälle maineelle. Päiväkodin täti väitti eilen, ettemme tapelleet veljeni kanssa hoidossa ollenkaan, mikä pistää miettimään kuinka aika voikaan kullata muistot.

Tai sitten se oli ainoa paikka, jossa emme tapelleet.

Raaka totuus on, että minä ja pikkuveljeni tappelimme hulluna, käytimme nyrkkejäkin. Viimeisen kerran sain kunnon punaisen limpparin nenästä irrottaneet osumat veljeeni 16-vuotiaana.

Paras aseeni oli nahinoiden tiimellyksessä kirkua mantraa "siihen ei saa lyödä, se on naisen herkkä kohta" - löipä veljeni vaikka käsivarteeni. Kun hän tuli hädissään lähelle, tirvaisin kohti naamataulua.

Ei, en ole siitä ylpeä. Ja sitä paitsi tätä nykyä tuo ärsyttävä veljeni on maailman paras ja naisen herkkä kohta ihan jossain muualla.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.