Lyhyestä pitkään elokuvaan

Tänä vuonna 40-vuotias Tampereen lyhytelokuvafestivaali on pitänyt kiitettävästi esillä suomalaisen lyhytelokuvan ja dokumentin asiaa. Juhlavuonna esitetään sarja vuosien varrella palkittuja kotimaisia lyhytelokuvia, joiden tekijöistä osa on sittemmin kunnostautunut myös pitkän elokuvan parissa.

Melko syvään on juurtunut käsitys siitä, että lyhytelokuva on eräänlainen portti tai harjoitusareena valmistautuessa pitkän elokuvan tekoon. Monen kohdalla näin on tapahtunutkin. Puolan elokuvan kansainväliseen nousuun vaikuttanut ohjaaja Krysztof Kieslowski oli sitä mieltä, että tiivis dokumentaarinen ilmaisu opetti heille, nuorille Lodzin elokuvakoululaisille, elokuvan kielen mahdollisuuksia. Toisaalta Kieslowski piti dokumenttia todellisuuden kosketuspinnan kannalta julmempana ja vaarallisempana elokuvan lajina kuin fiktioelokuvaa.

Kaikki eivät Suomessakaan ole vaihtaneet dokumenttia fiktioon. Esimerkiksi palkitut dokumentaristit Pirjo Honkasalo - muuten Keski-Suomen elokuvan läänintaiteilija vuosin 1974-75 - ja elokuvaprofessori Kanerva Cederström ovat pitäytyneet uskollisesti omissa dokumentaarisissa visioissaan. Se on ollut suomalaisen dokumentin voitto.

Honkasalon järisyttävä dokumentti Tsetsenian sodasta ja nyky-Venäjän imperialismista elokuvassa Melancholian kolme huonetta (2004) on yksi kansainvälisesti tunnetuimmista suomalaiselokuvista. Sekin todistaa, että dokumenttielokuvassa on itsenäistä potkua ja potentiaalia, vaikka elokuvan liikemiehet eivät sitä aina uskoisikaan.

Dokumenttielokuvia ei juurikaan nähdä elokuva-

teattereissa, eikä ainakaan Jyväskylässä. Kiitos Finnkinon monipuolisen ohjelmiston. Viimeksi on ollut luvassa Virpi Suutarin elokuva Auf Wiedersehen Finnland. Elokuva kertoo kiistellystä aiheesta, suomalaisten naisten suhteista saksalaisiin sotilaisiin toisen maailmasodan aikoina. Mutta sitäkään ei ole nähty ohjelmistossa. Toivotaan, että ainakin Tahvo Hirvosen ohjaama elokuva Tuomari Nurmiosta saisi päivänvalon Jyväskylässäkin.

Lyhytelokuvien tekijöiden vaikutus uuteen suomalaiseen elokuvaan ei pysähdy pelkästään ohjaukseen.

Lyhytelokuvistaankin palkitun Saara Cantellin syystä kehuttu pitkä elokuva Kohtaamisia (2010) on saanut kuvaajakseen niinikään monesti Tampereellakin palkitun lyhytelokuvien tekijän, Marika Hällströmin. Hällströmin kuvaus onkin jotakin poikkeuksellisen luovaa suomalaisessa elokuvassa. Hetkien taltioinnissa dokumentaarisuus palvelee hienosti fiktiota.

Monilla uusilla naisohjaajilla on dokumentaristin tausta. Tämä lupaa kiinnostavia näköaloja suomalaisen elokuvan tulevaisuudelle.

Kirjoittaja on kriitikko ja kulttuuritoimituksen vakituinen avustaja.