Mäntytukkia kuusipuusta

Täällä perjantaiaamuna äänestäjä kumartuu lähtökuoppiin. Joko kohta pääsee päättämään…

Joskus politiikka on vauhtilaji. Juuri, kun raatokärpäset pörräävät rauhassa perussuomalaisten ympärillä, pääministeri vetää kellon esiin:

Hallituskriisi!

Demarien hampaita naurattaa. Kannatushan nousee ihan itsekseen.

Hallitus maalaa itsensä nurkkaan, äijäporukka palaa kotiin, ja julkisen sektorin pienellä palkalla puurtavat naiset etsivät turvaa perinteisestä osoitteesta.

Nyt viimeistään tuli selväksi, että politiikassa on aina kyse vallasta. Puolueiden vallasta, jonka äänestäjät antavat. Antaja tosin unohtuu taistelun tuoksinassa niin kuin potilaan etu siinä, kun taistellaan, kuka maakunnissa käyttää valtaa.

Perussuomalaiset ovat henkilökohtaisista syistä helpottuneina hissun kissun. Salamavalot on suunnattu vähäksi aikaa heistä pois. Kannatusmittauksissa on laskettu persumäkeä tukka suorana.

Valta himottaa, mutta maan tapa on karvasta niellä. Ensin luvataan ja sitten petetään tai ainakin sanotaan, että kyllähän me, mutta kun pojat.

Tai että en minä takkiani ole kääntänyt, mutta ministerinä kannan vastuuni, kun isänmaan etu vaatii.

Selitystä tulee ja kuusipuusta laadukasta mäntytukkia, josta saadaan korkealaatuista sahatavaraa niin kuin UPM:n mönkään menneessä mainoskampanjassa.

Äänestäjä rakastaa bluffia. Se lähtee fiiliksestä laukalle kuin UPM:n mainoksen tekijä. Mainoksen suunnittelija oli niin innoissaan hienosta kuvasta, että unohti varmistaa puulajin. Puu olikin kuusta eikä mäntyä.

Valtaa suurempaa aatetta ei ole. Jokainen puolue haluaa valtaa hinnalla millä hyvänsä.

Vuoroin hallituksessa ja oppositiossa olleiden puolueiden kannattajat ja puolueväki osaavat jo suodattaa lupauksia. Ihan kaikkea ei uskota.

Perussuomalaisten äänestäjät taisivat oikeasti uskoa, että lupaus on teko.

Puolueihminen sanoo, että pessimisti ei pety, mutta äänestäjä pettää aina. Varsinkin liikkuva äänestäjä. Se istuu helposti mille tahansa lämpimän näköiselle nuotiolle, mutta lähtee heti, kun makkarat loppuvat.

Timo Soinin niskatukka on käynyt päivä päivältä hikisemmäksi ja porukka prosentti kerrallaan pelokkaammaksi.

Sitten tuli vielä tilaamatta Tynkkynen ja kirkasotsainen huuto sisältä, että haloo, hipit, mehän ollaan jo niin kuin nuo muut. Petetään lupauksemme!

Ja koko Suomen media teki viikon ajan kuusesta korkealaatuista mäntyä. Kyllä Sebastiania nauratti. Kunnes eduskuntaryhmäkin pani nenän edestä oven kiinni.

Onneksi juuri, kun Hanna Mäntylän oikeusapulaskuja oltiin vetämässä parrasvaloihin, Juha Sipilä astuu näkemyksineen näyttämölle ja osoittaa ovea: My way or the highway. Sopii kävellä, jos ei käy.

Jos hallitus kaatuu sote-alueiden lukumäärään, minä olen maailman kaunein nainen.

Kansa haukkuu päättäjien huteruutta mutta on itse viittä mieltä viikossa samasta asiasta, eikä ole vastuussa mistään kenellekään.

Sosiaalinen media on opettanut nopeaa reagointia fiilispohjalta. Vasta äsken demareilla oli menty. Nyt Antti Rinteen on jo vaikea olla nöyrä, kun on niin ylivoimaisen miellyttävä.

Ville Niinistö ja vihreät ovat ihan tiloissa vielä edellisen gallupin jäljiltä.

Juuri kukaan ei muista, että heidän jäljiltään maa tässä tilassa makaa. Hekin meinasivat, mutta ei siitä mitään tullut. Nyt, kun meinaa tulla, huudetaan, että väärin sammutettu.

Kello käy ja Mäntyrantaa ei näy. Yritysjohtaja Sipilä väsyy vatulointiin. Päätöksenteko voi olla nopeaa, mutta toimeenpano on hidasta, koska se on lainsäädännön ja eduskunnan takana.

Siksi monet edellisen hallituksen pahat teot tulevat voimaan vasta seuraavalla vaalikaudella. Ja vastaavasti vanhan hyvistä päätöksistä pääsee paistattelemaan nykyinen hallitus.

Mutta onneksi äänestäjän muisti on lyhyt.

Valta voi vaihtua, mutta valtapeli jatkuu. Ja aina vaalien jälkeen katsoja huomaa, että näytelmä on sama, vuorosanat ovat samat, päänäyttelijätkin. Vain roolit ovat vaihtuneet.

Kirjoittaja on kirjailija

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.