Märy ja hirnu irti katsomossa

Pojankossi innostuu teatteriesityksestä ja höröttää kovaan ääneen. Parikymppistä isoveljeä hävettää ja hän tökkii nuorempaansa kylkeen. Samassa esityksessä keski-ikäinen nainen istuu tappijäykkänä, kasvot kutkutellen, kun ei uskalla pyyhkäistä kyyneliä poskilta, etteivät vieruskaverit huomaa liikutusta. Äiti ei millään malttaisi istua aloillaan afrikkalaisen musiikin konsertissa. Rytmi virtaa kehoon, mutta hän ei kehtaa nousta tuolistaan, koska lavan edessä tanssii ainoastaan afrikkalaista sukujuurta oleva katsoja, jolla ilo on veressä.

Ei meillä ole totuttu näyttämään tunteita katsomossa, kun kyseessä on taide. Jos konsertti koskettaa, niin lopuksi läpytetään käsiä kovasti, mutta seisomaan ei uskalleta nousta ellei joku tee sitä ensin. Jääkiekko-ottelussa Tauno Tallaaja toki innostuu huutamaan ja nostamaan perseensä penkistä, vaikkei olisikaan intomielinen kiekkofani. Siellä satojen hurmaantuneiden kanssaihmisten keskellä on hyvä antautua kannustamaan. Yksiulotteisimmat komediaesitykset ja -elokuvat kuuluvat samaan kastiin kuin jääkiekkomatsi: katsojalla on valmiina selkeä käyttäytymismalli ja hän tietää suunnilleen mitä odottaa. Tunteet seilaavat kummassakin riemu-pettymys-akselilla. Hurraus ja hirnunta ovat jo valmiiksi kielen päällä ja karkaavat ilmoille, jos vähänkin on aihetta.

Nauruna purkautuvia tuntemuksia katsoja uskaltaa päästää irti herkimmin. Nauru on sallittua, positiivista reagointia, sitä useat katsojat ja tekijät kaipaavat. Onneksi on myös niitä esityksen tekijöitä, jotka ovat riemuissaan, kun punasilmäisiä katsojia purkautuu salista. Mutta mitä jos katsojan muistot hänen edesmenneestä äidistään aktivoituvat kesken teatteriesityksen ja hän purskahtaa ulvovaan itkuun? Tai hän tuntee Andrea Bocellin äänen värisyttävän sisintään ja alkaa laulaa mukana keuhkot pullistellen Con te partirò? Tai mitä jos hän oksentaa silkasta ahdistuksesta?



Seuraavaksi ajaudutaan kysymyksen eteen; kuinka paljon katsojan on suotavaa toteuttaa itseään katsomossa häiritsemättä muuta yleisöä. "Me ollaan tässä maassa pääsääntöisesti erittäin kohteliaita toisille", sanoi Kjell Westö Suomi Areenan paneelissa ja tarkoitti suomalaista kulttuurikeskustelua. Samaa voisi sanoa suomalaisesta katsomokäyttäytymisestä. Kuinka voimakkaasti voin näyttää tunteita katsomossa -dilemmaan voimme soveltaa samaa ajattelua kuin kerrostalossa asumiseen. On saatava olla oma ittensä, muttei silti kannata soittaa yöllä täysiä heviä. Katsomossa ei yleensä pääse eroon siitä ongelmasta, että ei voi tietää millainen uusi naapuri on. Jos se tykkääkin yöllisestä hevistä. Tai mitä jos se ärsyyntyy, jos kiljuu kauhuelokuvaa katsoessa.

Näin pääsemme kenties koko tunteiden näyttämis -problematiikan ytimeen: nolostus, häpeä, ärsyyntyminen. Ettei vaan herättäisi huomiota katsomossa tai testailisi naapurin hermoja. Minä pyyhin kiivaasti silmiäni Sinkkuelämää-elokuvan lopputekstien aikana. Hävettää, eihän sellaisesta diipadaapasta pidä liikuttua! Eli jos varman päälle halutaan pelata, niin pidetään villasukat jalassa ja mölyt mahassa. Hikka, yskä ja muut arki-inhimilliset äänet koettelevat jo taide-elämysten herkkyyttä. Nauraa saa silloin kun muutkin nauraa.

Kirjoittaja on kulttuuritoimituksen vuorontekijä ja avustaja.