Mörrimöykyt, luonnonlapsi ja friikki

Mörököllejä. Mörrimöykkyjä. Metsäläisiä. Sellaisia suunnistajat yleensä ovat. Varsinkin jos yleensä-sanalla kuvataan kamalaa yleistämistä.

Haastattelutilanteet ovat mörököllien kanssa hupaisia. Harva näistä metsäläisistä viihtyy median tentissä. Toisaalta he tietävät, että pakkohan sopulilaumalle on jotakin höpistä. Sponsorit – ne vähäiset sellaiset – vaativat, että urheilija näkyy edes jossain.

Yleensä tilanteiden kulku on samankaltainen. Ensin kaikki ovat hiljaa, kun urheilija saapuu kiltisti toimittajaringin keskelle. Sitten pienen hiljaisuuden jälkeen joku kysyy jotain, jonka jälkeen aavistuksen pelokas mörrimöykky hiljaisella äänellä analyyttisesti käy läpi suoritustaan, ja monet lajia vähemmän seuraavat toimittajat putoavat kelkasta. Sen jälkeen tulee uusi painostava hiljaisuus, ja suunnistaja odottaa nöyrästi jonkinlaista merkkiä siitä, että piina on todella päättynyt.

Kiitos, sanoo joku ja homma on ohi.

Hei hei vaan. Onpa mukavia tyyppejä, mietin mielessäni. Tykkään noista mörrimöykyistä.

 

Pari poikkeusta. Ensimmäinen niistä on luonnonlapsi, josta media tykkää tosi paljon. Luonnonlapsi tietää median tarpeellisuuden, mutta hän on saanut maistaa jo julkisuuden varjopuoltakin sen verran, että välttämättä hän ei tarvitse sopuleita yhtä paljon kuin aiemmin.

Kauniit kasvot ja raikas olemus ovat taanneet sen, että sponsorit – joita on varmaan jo ihan kohtalaisen paljon – ovat epäilemättä näkyvyyteen tyytyväisiä.

”Mä lähden nyt verkkaamaan”, luonnonlapsi toteaa suurin piirtein silloin, kun joku noista hemmetin sopuleista on vielä kysymässä jotain.

Minna Kauppi on erilainen suunnistaja. Hän on menestyjä ja menee milloin haluaa.

Hei hei vaan. Mainio tyyppi, mietin mielessäni. Tykkään tuosta luonnonlapsesta.

 

Toinen poikkeus on friikki, jonka kanssa työskennellessä valmiiksi mietityt kysymykset menettävät merkityksensä. Puhetta tulee ja teksti kulkee sellaisissa sfääreissä, että vain ani harvat pysyvät vauhdissa mukana.

Puhetulvaa ei keskeytä edes vaimon ja muun perheen huutelu taustalta. Tai ehkä hieman. Hymy ja vilkutus Lauri-pojalle riittävät. Sitten puhutaan taas metsän tapahtumista ja loistavasta kunnosta.

Jani Lakanen on uskomaton tyyppi. Toista vastaavaa en tiedä. Lopulta hänkin lähtee valmistautumaan kilpailuun, jota varten hän on pistänyt kaiken likoon viimeisen 2–3 vuoden ajan.

Hei hei vaan. Toivottavasti tiistaina kolahtaa, mietin mielessäni. Tykkään tuosta friikistä.