Maagisen Miken maagiset pakarat

Kävin jokin viikko sitten tyttöystävän kanssa elokuvissa. Elokuvan nimi oli Magic Mike. En varmaan ollut kohderyhmää, koska pääsylippujen viivakoodeja ovella lukenut mies virnisti minulle kummasti ja täydessä salissa oli lisäkseni vain naisia.

Tiesin, mistä oli kyse, mutta luotin ohjaaja Steven Soderberghiin. Uskoin, että öljyttyjen lihasten ja naisyleisön kosiskelun alla olisi ihan oikea elokuva.

Leffaa kului ehkä puoli minuuttia ennen kuin yleisö kiljahti ensimmäisen kerran, silloin näkyi ensimmäisen kerran myös söpön pääosan pojan pylly.

En kiistä, ettenkö olisi miettinyt elokuvan aikana sitä. Sitä, miltä olisi tuntunut olla Channing Tatumin ja hänen aseveljiensä asemassa. Miltä olisi tuntunut, jos naisyleisö olisi huokaillut minun hitusen pömpöttävälle mahalleni ja kurkotellut lavan reunan yli ylettyäkseen karvaisiin ja luiseviin sääriini.

Joo. Pieni kateuden aalto siinä vyöryi ylitseni.

Selvitin kriisin luontaisella tavalla: ylemmyydentuntoisella huvittuneisuudella.

En minä vähäpukeisia miehiä pelkää, edes tanssivia sellaisia. Tanssikohtaukset olivat näyttäviä ja Matthew McConaughey limaisena strippibaarikeisarina elämänsä roolissa. Mutta elokuva oli häpeällisen huono.

Viime torstaina kävin taas elokuvissa, tällä kertaa miesseurassa. Tällä kertaa pääosan könsikäs ei tanssinut, vaan ui Alaskassa ja ajoi mopolla Manilassa. Tarinassa ei ollut mitään järkeä.

Mainio Jason Bourne -elokuvasarja oli raiskattu täydellisen tyhjänpäiväisellä lisäosalla.

Elokuvateattereissa pyörii Finnkinon mainos. Siinä valkealle ruudulle ilmestyy kirjasin kerrallaan teksti: ”yksinkertainen mies vertaa elämää suklaarasiaan.” Perään todetaan, että valkokankaalla tuokin juttu näytti vaikuttavammalta.

Sinänsä hyvään mainokseen kiteytyy nykyelokuvan keskeisin ongelma. On niin valtava tarve saada asiat näyttämään vaikuttavilta, että tärkein unohtuu. Pohjimmiltaan elokuva on vain yksi keino kertoa tarina.

Jos tarina jätetään pois, jää ihmiselämästäkin jäljelle sarja yksittäisiä, merkityksettömiä ja sekavia välähdyksiä, pelkkää kaaosta. Elokuvassa tämä korostuu.

Maagisen rakennusmies-Miken elämästäkin olisi saanut ihan kivan pikku tarinan.

Sen sijaan keskityttiin kuitenkin CSI Miami -tutkija Eric Delkona paremmin tunnetun Adam Rodriguez’n pakaroihin ja postilaatikon ilmeikkyydellä näyttelevän Channing Tatumin rintalihaksiin. Esteettisiä ruumiinosia varmasti, mutta totuus on, ettei niillä vielä oikeaa elokuvaa tehdä.

Mike-illan maagisin hetki oli se, kun punoittavat naisenposket purkautuivat lopputekstien jälkeen kuulaaseen syysilmaan. Kuuntelin puheita ja katselin ilmeitä ja tajusin, ikäväkseni jälleen kerran, ettei minun totuuteni olekaan ainoa.

Katteettoman ylimielisyyden historia – tarina sekin.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen avustaja.