Maailman tylsin paikka

Satuin erääseen museoon samaan aikaan kahden koululaisryhmän kanssa. Seurasin opettajien ja oppaiden tuskailua, kun koululaiset ryntäsivät istumaan lähimmälle penkille, eivätkä halunneet ottaa osaa opaskierrokseen. Heitä suostuteltiin ja käskettiin. Lopulta kierros pääsi käyntiin.

Muistan hyvin, miten tylsää yläasteikäisenä oli joutua kesken koulupäivän museoon. Museo kuulosti pölyiseltä ja hämärältä paikalta, jossa asiaansa kyllästynyt opas kertoilee muka hauskoja juttujaan. Muistan, että kävimme toistuvasti museoissa, mutta yksikään näistä museoista ei ole jäänyt erityisesti mieleeni.

Koulun oppikirjoissa historia oli maailmansotia, Vietnamin sotaa, Korean sotaa ja niin edelleen. Historian tunneilla istuttiin hiljaa ja kopioitiin opettajan muistiinpanoja liitutaululta ruutuvihkoihin.

Muistan historian hiljaisena ja päällekäyvänä oppiaineena, faktajonoina, joita piti tankata ulkoa aina kokeita varten. Kun tähän vielä lisättiin pari käyntiä kotiseutumuseossa, jossa kukaan ei välttämättä edes ehtinyt kertoa, mihin tarkoitukseen mikäkin härveli oli tehty, ei ole suurikaan ihme, että menneisyys jäi mustaksi aukoksi, jolla ei tuntunut olevan mitään kosketusta nykypäivään.

Vasta muutettuaan pois kotiseudultaan ihminen alkaa hapuilla juuriaan. Saavuttuani Keski-Suomeen huomasin, ettei kaikkia murresanojani ymmärretä, että ihmiset toimivat eri tavalla ja puhuvat eri rytmissä. Alkoi kaksijakoinen kamppailu: oma paikka piti löytää yhtä aikaa sekä uudelta kotiseudulta että omasta historiasta.

Minussa on sellainen vika, etten millään pysty hyväksymään, että kaikkia ei vain kiinnosta kuulla historiasta, kulttuurista tai taiteesta. Uskon, että useimmiten kyse on vain siitä, että asiat esitetään väärin. Historialle pitäisi luoda uusi brändi, jotta se näyttäisi sellaiselta aarreaitalta, kuin se todellisuudessa on.

Menneisyyden tutkimisessa on kuitenkin kyse ihmisten ja heidän ajatustensa, työnsä ja unelmiensa jälkien löytämisestä, monisyisten yhteiskunnan ja yksilön välisten vaikutteiden huomaamisesta, omasta asettumisesta ikiaikaiseen olemassaolon ketjuun! Eikö se jos mikä ole innostavaa ja kiinnostavaa?

Pari vuotta sitten toimin itse museo-oppaana koululaisryhmille. Huomasin, ettei kiinnostuksen herättämiseen todellakaan ole olemassa taikakaavaa, joka toimisi aina ja kaikille.

Ryhmät olivat suuria, aikaa oli rajoitetusti. Olin monille varmasti taas vain yksi opas, jonka puheista ei jäänyt mitään mieleen. Taas yksi museo, josta oppilaat halusivat päästä äkkiä pois, koska vapaa-ajalla on automaattisesti paljon hauskempaa kuin ohjatulla museokierroksella. Taas yksi opas, joka ei osannut kysyä oikeita kysymyksiä: "Kuka sinä olet? Mikä saa silmäsi loistamaan puhdasta iloa? Huomaatko olemassaolon salaisuudet, jotka heijastuvat näiden taulujen pinnassa?"

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.