Maailmankaikkeus tiivistyy jalkapalloon

Jo parin sadan metrin korkeudesta kaikki urheilulajit näyttävät tasan yhtä typeriltä. Pikku-ukot vilisevät viivojen välissä tai kiertävät kehää, välillä joku leiskauttaa hiekkalaatikkoon.

Onkin vaikea väittää, että jokin joutilaiden herrasmiesten brändeissään keksimistä lajeista olisi muita uljaampi urheilumuoto, mutta koska ainoastaan makuasioista voi kiistellä, liputan jalkapallon puolesta.

Jalkapallon jaloutta ilmentää sen vaikeus. Jaloilla on hankalampi pelata kuin käsillä ja paitsiosäännön selittämiseen tarvitaan kolme kielitieteilijää.

Maalin tekemisestä on tehty tahallaan miltei mahdotonta sullomalla alle hehtaarin tontille 20 kaiken liikkuvan potkijaa ja pikkuruisia veräjiä vartioi kaksi heimonsa suurinta Goljattia.

Siksi jokainen maali on ihme, joka otetaan vastaan samanlaisella riemulla kuin kaksi vuotta sodan päättymisestä Suomeen saapunut ensimmäinen kahvilaiva.

Suomen miesten jalkapallomaajoukkueen kannattaminen on kuin syntymä ja hautajaiset samassa lippupaketissa.

Ensin odotetaan toiveikkaina mitähän ihmettä sieltä on tulossa ja lopuksi itkettää, kun Ylen studiossa muistellaan kauniisti MM-karsintavainajaa, ja luodaan uskoa ruumiin ylösnousemukseen.

Koska MM-kisoissa kaikki eivät pelaa, eikä Suomi ikinä, impivaaralaisetkin ovat oppineet samaistumaan vieraisiin kansoihin.

Lapset ja vanhukset kannattavat Brasiliaa. Lapsikin ymmärtää, että jalkapalloa pitää pelata Neymarin karnevalistisesti keinuvin lantein ja rankkari on hienointa ampua vauhditta, kuten 1980-luvun kuuluisin tv-lääkäri Sócrates.

Vanhukset kannattavat vanhasta muistista Brasiliaa, koska näkivät juuri läpimurtonsa tehneestä televisiosta Pelén kesällä 1970.

Keski-ikäiset kannattavat Saksaa tai Englantia riippuen siitä, ovatko sadisteja vai masokisteja.

Pettymyksien etsijät kannattavat Englantia, kun taas Andreas Brehmen paitaan pukeutuneet suomensukuiset germaanit hoilaavat MM-finaalin jälkeen Gary Linekerin virallista kisalaulua: ”Jalkapallo on peli, jossa 22 pelaajaa jahtaa 90 minuuttia palloa ja lopuksi saksalaiset voittavat.”

Avainkokemus on varhaisiän merkittävä tapahtuma, joka on määrittää koko loppuelämää.

Avainkokemukseni tapahtui juhannusaattona 1986, jolloin en mennyt muiden lasten tavoin Kesämaahan, vaan jäin katsomaan mökin televisiosta, kun argentiinalaishuijari Diego Maradona vei Pyhän Yrjön poikia kuin apinoita narussa.

Diegon näyttäessä englantilaisille koko kentän pituudelta nappuloitaan, Elisabeth II hörppäsi teen väärään kurkkuun ja maapallo suistui hetkeksi kiertoradaltaan puolen maailman ollessa samaan aikaan ilmassa.

Toisen Argentiinan maaleista teki peliä aitiostaan jännittyneenä seurannut Jumala kädellään, mutta kun sääntökirjassa ei puhuttu mitään Kaikkivaltiaan peliin puuttumisesta, Diego sai kantaa Argentiinan reppuselässään MM-kultaan.

Maailmankaikkeus tiivistyy jalkapalloon. Väittelen joka ilta poikani kanssa saunassa olemassaolomme peruskysymyksestä: Maradona vai Messi?

Lämmön kohotessa poika lyö Maradona-huumekortinkin kiukaalle, mutta nokitan Lionel Messin verorikollisuudella, ja iänkaikkinen hyvien ja pahojen taistelu päätyy jälleen ratkaisemattomaan.

Kesäkuu 2018 on hartaan odotuksen aikaa. Viritän television vihreän värin täydelliseksi, lapset laskevat päiviä Ronaldo-tontun saapumiseen, ja muiden vaimot leipovat mokkapaloja.

Jalkapallon MM-kisat ovat kuin kuukauden pituinen joulu, joka on neljän vuoden välein vaan.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .