Maksamme velkaa lapsille

Olemme velkaa edellisille sukupolville. Velkaa hyvinvoinnista ja itsenäisyydestä. Velan yhteissumma on sellainen, ettei meillä ole mahdollisuutta maksaa sitä koskaan kokonaan.

Ikäihmisistä on pidettävä huolta, mutta todellisuudessa velkaa maksetaan aivan toiseen suuntaan – lapsille.

Mutta mitä lisää nykylapset muka tarvitsisivat? Heillähän on kaikkea ja vähän liikaakin.

Usein kuulee sanottavan, että nykynuoret saavat kaiken valmiina. Materian osalta väite saattaa pitää paikkansa, mutta jotain vielä tärkeämpää puuttuu. Ihmisiä.

Joskus ennen suku ja isovanhemmat olivat lähellä. Lisäksi perheen kaltaiseen yhteisöön saattoi kuulua myös muita samassa taloudessa asuvia. Aina oli joku. Yksin oleminen oli harvinaista.

Nykylapsilla omat saattavat olla vähissä ja hajallaan.

Samalla eläkkeelle jäävät ovat nuorempia kuin koskaan. Eläkeikä saattaa nousta paperilla, mutta todellisuudessa odotettavissa oleva elinikä nousee paljon sitä nopeammin. Monet seitsemänkymppiset, entiset vanhukset, harrastavat, matkustavat ja viettävät ansaittuja eläkepäiviä.

Nuoria syytetään nykyajan hapatuksista. Mutta jos oikein kärjistetään, ovat myös pitkät ja toimettomat eläkepäivät nykyajan uutuus. Jotakin on nyrjähtänyt, jos ensin pitää tehdä täysillä itsensä väsyksiin ansaitakseen toimettomuutta. Sama pätee meihin nuorempiin.

Se, että ihminen tuntee itsensä hyödylliseksi, on ihmisyyttä syvimmillään. Kenenkään ei tarvitse uhrautua toisen puolesta, mutta vaivaa toisesta saa kyllä olla. Aikuisestakin.

Elämän päämäärä ei ole toimeton oma aika, vaan osallistuminen.

Ajatellaan vaikka lapsia. Lapsista on totisesti vaivaa, aamusta iltaan ja illasta aamuun. Mutta vielä enemmän on iloa.

Vanhemmuus ei pääty koskaan. Se ei ainakaan saisi päättyä.

Eräs tuntemani viisas nainen sanoo, että kaiken sen, mitä hän antaa aikuisille lapsilleen, ovat nämä velkaa seuraavalle sukupolvelle.

Velkaa maksetaan, kun siihen on mahdollisuus. Sille, joka apua tarvitsee. Kukaan aikuinen ei saa unohtaa osaansa auttamisen ketjussa.

Ajan myötä vanhemmuus saattaa kuitenkin kasvaa korkoa: se saattaa muuttua myös isovanhemmuudeksi.

Väestöliiton tutkimusprofessori Anna Rotkirch sanoo, että 75 prosenttia suuriin ikäluokkiin kuuluvista isovanhemmista hoitaa lapsenlapsiaan noin kuusi tuntia viikossa (Yle 1.7.). Luku kuulostaa mahtavalta.

Se kuulostaa jopa hieman liian hyvältä ollakseen totta. Kaikkien osa ei ole yhtä hyvä.

Suomessa on aivan liikaa työtä, jolla ei ole tekijää ja aivan liikaa työttömiä käsiä. Miten tämä näin meni?

Avun ja turvaverkon puuttuminen altistaa väsymiselle ja jopa syrjäytymiselle.

Aina ei tarvitse edes auttaa konkreettisesti, sillä jo olemassaolo on paljon. Aikuisetkin lapset tarvitsevat vanhempiaan – joukkoa johon kuulua. Sukupolvien ketjun yhtenäisyys onkin paras tapa ehkäistä syrjäytymistä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.