Maltilliset valkoiset ja kuokkavieraat

Kerran 1990-luvun puolivälissä istuttiin iltaa kaverin luona. Kello oli puoli kymmenen, eikä meillä ollut rahaa. Piti keksiä ilmaisia huveja.

Päätettiin pirauttaa Päivi Räsäselle, joka tuolloin aloitteli pitkää taisteluaan homojen pitämiseksi siellä, missä he olivat siihenkin asti hyvin viihtyneet: poissa silmistä. Suomessa oli alettu puhua ”rekisteröidystä parisuhteesta”. Kohta se luki jo laissakin. Mutta Räsänen ei luovuttanut, kuten kaikki tietävät.

Puhelimeen Räsänen vastasi, vaikka oli jo myöhä. Itse en ottanut luuria; lahjani ovat muualla kuin väittelyssä paukapäiden kanssa. Kuuntelin, kun ystäväni yrittivät selittää Räsäselle päivänselviä asioita.

Sen jälkeenkin olen seurannut homokeskustelua lähinnä sivusta, usein hiukan ikävystyneenä.

Tapahtumasarja huipentuu kohta, kun eduskunta äänestää avioliiton juridisesta määritelmästä.

Allekirjoitin itsekin kansalaisaloitteen tasa-arvoisen avioliittolain puolesta viipymättä, mutta enemmän velvollisuudesta kuin omasta vilpittömästä halustani. Aloitteen ympärillä oli samaa karnevaalitunnelmaa, jonka vuoksi aina äänestän vaaleissakin. On kohottavaa, kun yhteiskunnassa tapahtuu edes jotain.

Miksi minua kuitenkin ikävystyttää? Tunteessa on sekaisin ärtymystä ja syyllisyyttä.

Ensinnäkin on ilmeistä, että taistelu on voitettu jo. Homokysymys on vain ajan kysymys. Virallisen yhteiskunnan piiri laajenee, ainakin periaatteessa. Suunta on selvä.

Homokeskustelu on vain odotusmusiikkia ja tasa-arvoisen avioliiton puolesta rummuttaminen lähinnä ajanvietettä. Käsillä on ihanan tarkka poliittinen tavoite, joka toteutuessaan saa meidät tuntemaan itsemme rohkeiksi ja tomeriksi ihmisoikeustaistelijoiksi.

Uusi avioliittolaki on tylsä asia. Ennen pitkää se toteutuu – omalla painollaan!

Mutta kun totean, että ”taistelu on voitettu jo”, olen itse asiassa ihmisistä iljettävin, sellainen, josta Martin Luther King käytti nimitystä ”maltillinen valkoinen”: näen, että asia on hyvä, mutta kiirehdin kertomaan, että se ottaa aikansa. Siihen tuo Kristuksen palvelija vastasi sanoilla, joiden voima on edelleen murskaava: ”Emme voi odottaa.”

Maltti ei ole valttia. Usein se on vain vääryyden kannattamista.

Mikä siis neuvoksi, jos vaitonainen, vetäytyvä myötämielisyys on pahempaa kuin päiviräsäsmäisen julkea vastahankaisuus – ja sateenkaarilipun kantajaksi ryhtyminen tässä vaiheessa vain voitonvarmaa fiilistelyä, kuokkimista bileissä, joiden eteen ei ole tehnyt mitään?

Tietysti meidän pitäisi tajuta ja hyväksyä oma pelkuruutemme ja laiskuutemme.

Se ei ole helppoa, mutta luultavasti se on helpompaa kuin mahdottomien vaatiminen – juuri nyt yhteiskunnan sokeissa pisteissä olevien vääryyksien näkeminen ja tuominen esiin.

Se on todella toivotonta työtä. Harvassapa olivat ne, jotka 1980-luvulla uskalsivat edes ajatella ”tasa-arvoista avioliittolakia”. Jos he olisivat avanneet suunsa, heidät olisi naurettu ulos kaikista ihmisasumuksista.

Mutta heihin verrattuna me muut olemme vain maltillisia valkoisia ja kuokkijoita.

Kirjoittaja on esseisti ja suomentaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.