Mandela ei helpolla lähde – ainakaan sydämistä

Palasin toissa viikonloppuna Etelä-Afrikasta lomamatkalta. Lähtiessäni kotoa Sambiasta olin melko varma, että Nelson Mandelan poismenosta ilmoitetaan matkani aikana. Mutta ei, mies sinnittelee edelleen.

Olen seurannut Mandelan elämää ja Etelä-Afrikan politiikkaa ajoittain hyvinkin aktiivisesti sen jälkeen, kun muutin sieltä pois 12 vuotta sitten. Olen ammatiltani opettaja ja on aina ylpeä hetki, kun voi kertoa vaikkapa oppilaille koulussa, että on oikeasti ollut haastattelemassa Mandelaa (Keskisuomalainen 12.3.1999).

Torstaina 18. heinäkuuta Mandelan juhliessa 95-vuotispäiväänsä, minulla oli tilaisuus pistäytyä Pretorian Mediclinic-sairaalassa, jossa Mandela on hoidettavana. Mediasirkus oli pienempi kuin ajattelin. Ei tiedotusvälineillä voi olla varaa pitää toimittajia pääkallonpaikalla viikkokaupalla. Mutta oli siellä rivistö pakettiautoja haastattelu- ja kuvausvermeineen.

Ihmisiä parveili muurin edessä ja osa jätti kukkia päivänsankarin kunniaksi. Muurissa olevat plakaatit ja kuvat oli rustattu täyteen tervehdyksiä: ”Madiba, we wish you well, get better soon!” Katumyyjä oli keksinyt painattaa synttäripaitoja, jotka menivät kaupaksi vinhaa vauhtia.

Hetki oli jotenkin ainutlaatuinen. Historian siipien havinaa lomamatkalla, mikä oli ajallinen sattuma.

Kolme viikkoa vietin Etelä-Afrikan uutismaailmassa. Valitettavasti uutiset ovat useimmiten ikäviä: murhia, raiskauksia, julkisen sektorin näivetystä ja väärinkäytöksiä. Ja tietysti taloudellista eriarvoisuutta. Ei siis enää edes uutisia siinä maailmassa. Aivan kuin mikään ei olisi muuttunut vuosien varrella. Ja samaan aikaan maisemat ovat maailman kauneimpia, palvelu suurimmaksi osaksi hyvää ja ruoka erinomaista.

Mandela-uutisointi oli aluksi suppeaa, koska kukaan ei oikein tiennyt asioiden tilaa. Esikoistytär Zindzi kertoi isänsä tilan olevan kriittinen, mutta vakaa. Se oli virallinen tieto pitkään.

Joissain lehdissä kirjoitettiin, että Mandelan elimistö on antanut periksi ja mies on kytketty hengityskoneeseen. Kuuluipa jopa sellaista, että koneet olisi kytketty pois päältä, mutta sitä ei voitu ilmoittaa, koska Barack Obama oli tulossa valtiovierailulle. Siis että kuolema olisi jo tullut.

Samaan aikaan perhe, jossa Mandelalla on lapsia ja lastenlapsia kahdesta eri avioliitosta, kiistelee perinnöstä. Minne haudataan Etelä-Afrikan rotusorron vastaisen taistelun ikoni?

Pojanpoika Mandla Mandela, joka on sörssinyt monta avioliitoa ja oman elämänsä, janoaa rahaa. Hän haluaa, että isoisä haudataan sinne, missä hautapaikasta voi rahastaa. Omille mailleen, jossa on haudattuna kolme Mandelan lasta, myös Mandlan isä.

Asia meni oikeuteen, haudat kaivettiin auki ja jäännökset siirrettiin Mandelan klaanin ydinmaille, Qunun kylään itäisessä provinssissa. Pojanpoika hävisi ”keissin”.

Viime päivinä uutisia ei juuri ole herunut, mutta virallisen tiedon mukaan Mandelan kunto on kohentunut. Uskomaton mies, uskomaton elämä. Nyt seurataan, pääseekö kansan palvoma Madiba todella vielä kotiin toipumaan ja mikä on seuraava vaihe tässä tarinassa.

On vaikea ymmärtää, millainen uhka mies aikanaan oli valkoiselle Etelä-Afrikalle. Siitä hyvästä hänet teljettiin 27 vuodeksi muurien sisään.

Nyt harmaahapsi on niin syvästi rakastettu ja kunnioitettu, että häntä eivät eteläafrikkalaiset millään päästäisi hautaan. Osa viestii kuitenkin selvin sanoin: antakaa vanhukselle rauha jättää tämä elämä. Yhtä kunniallisesti kuin hän sen eli, maataan palvellen.

Annasirkku Tiilikainen on maantiedon opettaja ja vapaa toimittaja, joka asuu tällä hetkellä Lusakassa, Sambiassa. Hän työskenteli Keskisuomalaisen kirjeenvaihtajana Etelä-Afrikassa vuosina 1998–2001.