Marsk's labyrhintti

K atarina Lillqvistin palkittua animaatioelokuvaa Uralin perhosta koskevassa hyökkäys- ja torjunta-taistelukeskustelussa on jäänyt käsittelemättä enää pari keskeistä näkökulmaa: ensinnäkin, oliko C.G.E. Mannerheim oikeastikin nukke, ja toisekseen, jos oli, sotiko valkoisten ylipäällikön sisällissodan aikainen toiminta kansainvälisen nukkeliiton sotarikosoikeutta vastaan?

Suomen itsenäisyyden ajan poliittinen historia myy hyvin elokuvina, kirjoina ja jopa tutkimuksina. Siksi kannattaa tehdä raflaavia tulkintoja, jotka ylittävät Suomen tiede- ja mediakeskustelun suunnanmäärittäjän Ilta-Sanomien uutiskynnyksen. Historiaa on tylsä tutkia ja raskas lukea. Moni ei jaksa etsiä kirjoissa hujan hajan olevia kriittisiä näkemyksiä Mannerheimista, kuten hänen helmikuussa 1918 antamastaan "ammutaan paikalla" -ohjeesta, jolla oikeutettiin tulevaa punaisten teurastusta. Tylppää on myös pohtia, olisiko ylipäällikkö ja valtiohoitaja ollut valmis vaihtamaan "pelastamansa isänmaan" valkoisen Venäjän vallan palautukseen tai pyrkikö presidentti pelastamaan takamuksensa matkustelemalla sopivasti sotasyyllisyysoikeudenkäynnin alkuajat.

Helpompaa on tulkita suuren suomalaisen ratsastajasymbolin olleen teurastajahomo. Jo on kumma, jos siitä ei keskustella. Mannerheimin homousasteasiantuntijat Raimo Ilaskivi, Gustav Hägglund ja Bjarne Kallis ovatkin peränneet "maan historian oikeaa kirjoitusta", "oikeaa tietoa" ja "objektiivista tutkimusta". Ilaskiven mukaan "pelkän Marskin nimen mainitseminen valoi sota-aikana uskoa rintamamiehiin". Kuulemani ja lukemani perusteella monet sotilaat pelkäsivät rintamien sortuessa marskin pakenevan ensimmäisenä Ruotsiin.

Toivottavasti tämä tulee jollekin yllätyksenä: historiallista totuutta ei ole missään olemassa. Kokototuutta ei voi löytää yhtenä päivänä tomuisesta arkistosta ja julkaista seuraavana päivänä sanomalehdessä. Historiantutkimus on tieteellisyydestään huolimatta tulkintaa siinä missä politiikka, kirjallisuus ja elokuvatkin. Historiallisiin kirjoihin ja elokuviin suhtaudutaan Suomessa kovin odotuksin. Kävin aikanaan vaarin ja hänen veteraanikaveriensa kanssa katsomassa Pekka Parikan Saksassa juhlitun Talvisodan (1989). Veteraani oli huolestunut: "kyllä tullee kiire, jos meinaavat kaikki rintamat ehtiä näyttää". Eivät ehtineet kolmessa tunnissa.

Kirjailijoita syytetään historian vääristelystä ja elokuvaohjaajia aikakaudelle liian hyvästä purukalustosta. Renny Harlinin tekeillä olevan Mannerheim-filmin huolenaiheisiin ovatkin kuuluneet, osaavatko marsalkkaa ja hänen hevostaan näyttelevät venäjää. Tämän vuosituhannen parhaisiin kuuluvassa elokuvassa Pan's Labyrinth(2006) näyttämönä on diktaattori Francon ajan Espanja, jossa tyttönen joutuu sadistisen upseeri-isäpuolen komentoon. Historiallinen näyttämö on sen verran uskottavasti rakennettu, ettei se häiritse kaksimetristen jättisammakoiden ja faunien koikkelehtimista.

Historiallisen fantasian genreä kannattaisi tehdä myös Suomessa, jossa poliittisen historian kohteet ovat jo valmiiksi supersankareita ja (työläis)verta imeviä vampyyrejä. Tuleva Kekkos-elokuvantekijä Taavi Kassila voisikin kuvata kolmannen maailmansodan ehkäisevää Urho Kekkosta, joka marraskuussa 1961 sahaa yliluonnollisilla voimillaan niin lujaa Novosibirskissa että Helsingissä kaatuu Honka. Rennyn Mannerheim poistuisi Tali-Ihantalan tulimyrskystä hakemaan plankattuja ratsusaappaitaan vaatekaappiin ja päätyisi Horniaan taistelemaan yksisarvisella valkoiseen turkkiin pukeutunutta ateisti-Velhoa vastaan. Ja Pohjantähden uudelleen filmatisoivan Timo Koivusalon tulkinnassa Jussi löisi kuokkansa suossa kiveen, joka osoittautuisikin kauan kaivetuksi natsien kulta-aarteeksi.

Kirjoittaja on Suomen poliittisen historian tutkija.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.