Marssitahtia koulutuksen tiellä

Kyllä siinä oli monella lounastajalla huuli pyöreänä muutama viikko sitten Helsingin keskustassa, kun kuusituhatpäinen väkijoukko huusi Mannerheimintiellä iskulauseita. Eihän nyt ole edes vappu saatika sitten jääkiekon MM-kisat, joten mistä moinen melu?

Opintotukimielenosoitushan se oli. Väkeä oli kiitettävästi ja näinä paljon parjattuina “pullamössösukupolven” aikoina ei ole lainkaan itsestään selvää saada moista väkijoukkoa liikkeelle. Mutta mitä jäi opiskelijoille ja suomalaiselle yhteiskunnalle käteen mielenosoituksesta? Minkä suunnan Suomen hallitus otti kehysriihessä koulutuksen tielle?

Mielenosoituksesta havahtuneena tai ei, hallitus päätti pitää opintotukirakenteen pääpiirteet samoina kuin ennen. Suunnitelmat opintotuen pakkolainamalleista unohdettiin ja sysättiin takaisin vetolaatikkoon. Pakkolainamallin romuttuminen ja uutiset opintotukimallin parannuksista ryöpsähtivät nopeasti liikkeelle.

Kotoaan pois muuttaneille lukiolaisille ja ammattikoululaisille annetaan entistä kattavammin opintotukea, vaikeaselkoiset opintolainavähennykset korvataan opintolainahyvityksellä niille, jotka valmistuvat tavoiteajassa ja aiemmin jo päätetty opintotuen indeksiin sitominen vahvistettiin. Tällaisenaan hyvin pieniä muutoksia ja ihan tervetulleita. Ei tuottanut suurta juhlan paikkaa, mutta toi monelle mieltään osoittaneelle vienon hymyn huulille.

Valitettavasti uudistukset eivät jääneet vain näihin pieniin yksityiskohtaisiin parannuksiin, ja hiljalleen koko kehysriihen luomat koulutuslinjat alkoivat valjeta. Samalla kun opiskelijat olivat ylpeitä epätahtisesta marssistaan Mannerheimintiellä, oli valtionjohdolla paljon tiukempi marssitahti varattuna korkeakouluopiskelijoille.

Kehysriihen tuloksista ilmeni, että joustavuutta pyritään karsimaan ja opiskelijoiden opintouria standardisoimaan. Hallitus pyrkii kahdella uudella kiristyksellä kepittämään opiskelijoita entistä suorempaan ruotuun.

Ensimmäinen kiristystoimi liittyy lukuvuoden aikana vähän opiskeleviin ja heidän tiukennettuihin opintotuen myöntämisen kriteereihinsä.

Pahimmillaan uudistus tarkoittaa sitä, että opiskelet neljä kuukautta vuodessa, mutta et saa noilta kuukausilta lainkaan opintotukea. Ei kovin kätevää niille, jotka tekevät opintojen ohella osa-aikatöitä.

Varsinkin kun tällä hetkellä yli puolet opiskelijoista käy jo töissä.

Toinen uudistus koskettaa heitä, jotka valmistuvat vähintään kahdesta tutkinnosta – siis noin joka kymmenettä korkeakouluopiskelijaa. Näille supertuottaville opiskelijoille on myönnetty aiemmin 1,5 vuotta lisää opintotukiaikaa kehittää osaamistaan. Nyt tämä tukiaika kutistuu yhteen vuoteen.

Uudistuksista voi päätellä sen, että tässä marssissa ei hyvällä katsota työnteon ohella opiskelevia tai niitä jotka pyrkivät monitutkinto-osaajiksi. Kyse ei ole niinkään pyrkimyksistä yleiseen vauhdin lisäykseen, vaan meriitiksi tässä marssissa riittä se, että pyrkii keskinkertaiseen tasatahtiin eikä lähde keulimaan eturintamassa.

Standardisaatio on tässä marssissa uusi armeijan harmaa.

Entä sitten mielenosoitus, voisiko siitä ottaa jotain opiksi? Tällä kertaa monelle opiskelijalle painajaismaiselta kuulostaneet pakkolainamallit ja pahaenteiset kiristykset saivat monet osoittamaan mieltään ja tuloksena olikin vähemmän paha.

Mitäköhän siis tapahtuisi, jos ensi kerralla ei vaan puolustettaisi asemia, vaan vaadittaisiin paljon, jopa liikoja?

Tällä kertaa hallitus vaati kertaheitolla rakenneuudistusta, mutta remontin sijaan sai vain muutaman ruuvin kiristyksen aikaan. Olipa pyytäjä sitten kuka tahansa, niin tunnetusti sitä saa edes vähän, kun pyytää liikaa.

Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan hallituksen jäsen, vastuualueena korkeakoulupolitiikka.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.