Matkalla mammografiaan

Taas tuntuu outoa, epämääräistä kipua oikeassa rinnassa. Huolestuttaa niin paljon, että päätän jutella työterveyshoitajan kanssa. Hän tunnustelee rinnastani samaa kohtaa, jota kotonakin olen tutkiskellut. Miettii ja tunnustelee vielä.

Ammattilaisen otteella työterveyshoitaja arvioi, että sormien alla tuntuvat ryhelmät ovat rintarauhasta, mutta hän ei ole varma. Asia kannattaisi tutkia. Saan lähetteen elämäni ensimmäiseen mammografiatutkimukseen.

Saman matkan tekevät vuosittain tuhannet ja taas tuhannet naiset. Suomessa 50-vuotiaille ja sitä vanhemmille mammografiatutkimuksia järjestetään säännöllisinä seulontoina. Lisäksi melkoinen joukko meitä nuorempia lähetetään tutkimuksiin, jos on tarvetta.

Osa naisista menee mammografiaan varmasti samanlaisella hyvällä mielellä kuin mihin tahansa rutiiniluonteiseen terveystarkastukseen. Kunhan tsekataan, että kaikki on ok. Mutta taatusti monia pelottaa.

Aika mammografiaan järjestyy parin viikon päähän. Odotan puhdasta tulosta. En tahdo ajatellakaan muuta vaihtoehtoa. En tahdo, mutta silti mieleen hiipii väkisin ikäviä epäilyjä.

Puen pelkoni sanoiksi ja lähetän tekstiviestin viime vuonna syöpään sairastuneelle ystävälleni. Entä jos nyt on minun vuoroni?

Mammografia on naisen elämässä pysähdys risteysasemalla. Joillekin se merkitsee jyrkkää käännöstä vieraille, varjoisille poluille: syöpäleikkaukseen ja rankkoihin hoitoihin. Raskaaksi painolastiksi matkalle tulee huoli tulevasta.

Toiset taas saavat tutkimuksen jälkeen jatkaa omaa tuttua elämäänsä tutuilla poluilla. Röntgen- ja ultraäänilaitteet paljastavat, kumpaan porukaan kukin kävijä kuuluu.

Samat laitteet myös pelastavat ihmishenkiä. Niillä voidaan havaita syöpiä jo varhaisessa vaiheessa, jolloin sairaus usein pystytään hoitamaan.

Tutkimushuoneessa ystävällinen hoitaja asettelee minut mammografialaitteeseen. Rinta litistyy levyjen väliin. Röntgen piipittää ja vinkuu. Sitten sama toiselta puolelta. Muutamassa minuutissa on otettu neljä kuvaa.

Siirryn toiseen huoneeseen, jossa röntgenlääkäri tekee ultraäänitutkimuksen. Hän tuijottaa monitoria ja sanoo: ”Ei täältä mitään tautia eikä kasvaimia löydy.”

Riennän jatkamaan päivän ohjelmaani suunnitelmien mukaan. Hymyilen ja toivon, että elämän evääksi tästä kokemuksesta jäisi ymmärrystä olla kiitollinen terveydestä. Sillä ikävä kyllä kaikki eivät ole yhtä onnekkaita.