Mato jäi taas koukkuun

Vilkaisen ohjelmaa. Siinä väläytetään ennen mainoskatkoa pala tulevasta. Nainen kuvailee ”näyn olleen saatanallinen”. Toisessa ohjelmassa lääkärin pakeille tullut neito vääntelee käsiään ja lääkäri kysyy onko sinulla jotain sisälläsi. Kolmannessa ohjelmassa mies repii hiuksiaan päästä ja ulisee lohduttomana.

Huomaan ajattelevani, että nyt on pakko katsoa. Että mitä ihmettä on tapahtunut. Varmaan jotain TOSI hurjaa.

35 minuuttia myöhemmin ymmärrän, että minua on viilattu linssiin. Taas. Elämä on valunut hukkaan ja näissä hurjissa tapahtumissa on hurjaa vain ylinäyttelemisen taso.

Erityisesti Yhdysvaltojen TV:ssä suosittu tosielämän tapahtumien filmatisointi herättää minussa vain ja ainoastaan yhden kysymyksen.

Kun katson esimerkiksi sellaisia TV-taivaan suuruuksia kuin Tosielämän hätäpuhelut tai Seksileikeistä ensiapuun, mietin, eikö Amerikoissa ole kesäteatteria, koska tämän tason näyttelijät työllistyvät reality-ohjelmien dramatisoinneissa?

Ensi kerralla yritän muistaa, että mistä tahansa tylsästä ja turhanpäiväisestä asiasta voi lausua kiinnostavalta kuulostavia kommentteja. Että ”lue mitä yllättävää tapahtuu tämän kolumnin lopussa”. Vastaus tietenkin on, että kolumni loppuu, koska ollaan lopussa.

Yllättävää on korkeintaan se, että tiedän meneväni tähän ”muka kiinnostavan juonenkäänteen” -ansaan vielä monta kertaa, ennen kuin opin. Aargh, sanon minä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.