Matto vetäistiin uniikin alta

Siinä missä kuvataiteessa puhutaan avoimesti vaikutteista ja inspiraation lähteistä, tekstiilisuunnittelua ympäröi salaperäisyyden verho. Kun kenttää kuulostelee, Marimekkoa ravisteleva kohu ei näytä tulleen yllätyksenä, ei ainakaan 1970–90-luvuilla suunnittelun alueella työskennelleille. Jäljittelystä ja kopioinnista on puhuttu kautta vuosikymmenten, mutta visusti kentän sisällä eikä vain Marimekkoa koskien. On tiedetty, mutta omaa pesää ja leipäpuuta ei ole kukaan uskaltanut liata. Monella on ollut kysymys omasta työpaikasta.

Marimekkoon kohdistuneita kopioepäilyjä pääsi julkisuuteen jo 60-luvulla, jolloin ensimmäisen kerran mainittiin nimi Isola. Tuolloin oli kyseessä Maija Isola (1927–2001), josta sittemmin tuli koko Marimekon menestyksen kivijalka. Runsas kuviomaailma oli muodissa, kotimaassa siihen taisi siirtyä myös italialaisia renessanssikuoseja uusin värein terästettyinä. Mikään salaisuus ei ollut sekään, että Armi Ratia oli viehtynyt karjalaisiin tekstiileihin. Elettiin aikaa, jolloin vanhoja tekstiilikirjoja ja -malleja käytettiin hyväksi, eikä tapa liene kadonnut. Nimet ja kuviot vaihtuvat, mutta jäljittelijöitä löytyy aina.

Taidehistoria ei tue ajatusta alkuperäisestä ja uniikista, vaikka suuret taiteilijanerot ja heidän ainutlaatuisen luovuutensa tunnustaakin.

Kopiointi on mautonta ja tuomittavaa, mutta mikään, ei edes verhokankaan kuosi, synny tyhjästä. Jäljen on vaikutteista huolimatta oltava omannäköistä. Lahjakkaimmille tekijöille syntyy vuosien kuluessa tyyli, jonka he tavallaan ”omistavat”. Aiheita, kuten heinäpeltoa tai kasveja, ei voi omistaa kukaan.

Muotoilun saralla jatkuva voiton tavoittelu ja lyhentyneet sesongit kiihdyttävät kopiointia entisestään. Vaate- ja huonekaluteollisuudessa, jossa liikkuvat miljoonat eurot tosin kuin taiteessa, kopiointi on arkipäivää. Esimerkiksi huonekalujätti Ikea liitetään jatkuvasti kopiointihuhuihin. Vaatemuoti leviää hetkessä. Menneinä aikoina huippuluomukset piti sentään ensin ostaa omiksi, jonka jälkeen saumat purettiin, tehtiin kaavat ja ommeltiin uudesta kankaasta pienin muutoksin ”omiksi”. Nykyisin mallistojen lanseerausnäytöksistä kipaistaan vessaan piirtämään tai viimeistään hotellihuoneessa puretaan nähty omalle valmistajalle. Vaatteen matka catwalkilta ketjukauppoihin kestää lyhimmillään kaksi viikkoa.

Avoimet kortit olisivat pelastaneet Marimekon, sanoo pitkän linjan muotoiluvaikuttaja ja -opettaja Kaj Kalin. Kalin näkee, että Marimekko kompastui omaan eristäytyneeseen suuruuteensa. Mainonnan ammattilainen Kirsti Paakkanen brändäsi Armi Ratian juurilta firman suomalaisen designin ikoniksi, lumosi asiakkaat ja loi suuren tarinan. Tarina kumpusi alkuperäisestä ja uniikista suomalaisuudesta.

Alkuperäisen varaan ei pidä rakentaa, sillä se on vain kupla, mielikuva, myynnin edistämiseen luotu harha, Kalin sanoo. Taide syntyy taiteesta, design designista, mielipiteet mielipiteistä. Kun edes ihminen ei ole alkuperäinen vaan yksi lenkki loputtomassa ketjussa, kuinka mikään muukaan voisi olla.

Innovatiivinen suunnittelu ei sulje pois maailmalle altistumista. Suunnittelijan rehellisyys on kaiken A ja O.