Me urheiluympäristö- terroristit tuhoamme lajeista parhaan

On liian tukalaa laskea, kuinka pitkän matkan autot ja lentokoneet kuljettavat ihmisiä, lapsia, hevosia, kilpa-autoja ja urheilijoita tänäkin vuonna urheilemaan.

Myös jokapäiväinen urheilumatkailu tuhoaa rankemmin sademetsää kuin Rion 2016 kesäolympialaiset. Meitä fanaattisia urheiluympäristöterroristeja riittää Suomessakin moneen menoon.

Ivalolainen metsänhakkuuporukka voi lennähtää viikonlopuksi Sao Paoloon tiiraamaan F1-kisaa ja töistä palaava Kimi Räikkönen piipahtaa yksityiskoneellaan ihailemaan islantilaista auringonlaskua.

Suomen suurimman hiilidioksidipäästöyrityksen tittelistä taisteleva KHL-joukkue Jokerit ehtii harvoin treenikentälle, sillä pelaajat ovat aina matkalla lentokentälle tai teljettyinä lentokoneeseen.

Raviohjastajat vetävät hevoskärryjä pakoputki pitkällä halki Suomen päästäkseen istumaan hevoskärryihin pariksi kilometriksi Tornion raviradalla.

Arkisin lapsia kuskataan kivenheiton tai peninkulman treenimatkoja miljoonia kilometrejä. Viikonloppuisin ABC-asemilla tankataan ja pissataan kilpaa seuraverkkareissa.

Maailma kuolee öljyisiin käsiimme, mutta valveutuneimmillakin urheilijoilla, penkkiurheilijoilla ja urheiluvanhemmilla on vaikeuksia noudattaa nykyajan korkeita ympäristöeettisiä vaatimuksia. Tämän dilemman totesi myös lyhyen matkan hiihtäjä Martti Jylhä, joka ensin kannusti ympäristöystävälliseen kisamatkailuun ja lensi sitten 6000 kilometriä Kiinaan suksimaan virstan.

Oma huoleni tulevista sukupolvista on mitätön arkimurhe sen rinnalla, ehtiikö lapseni treeneihinsä. Painan siis bensasyöppöön helvetinkoneeseeni kaasua niin paljon kuin laki sallii. Maailma ehkä tuhoutuu, mutta ainakin lapseni liikkuu (joskin pisimmän matkan autolla).

Ihmiskunta on kulkenut turhan pitkän matkan kesästä 1932, jolloin luonnonläheisten suomalaisurheilijoiden Los Angelesin olympiamatka kesti kolmatta kuukautta laivalla ja junalla.

Suomen urheilun hiilijalanjälki säilyikin pitkään pienenä, sillä maamme ei ollut kovin kehittynyt valtio.

Vielä 1980-luvulla Ruotsin laivalla käynti oli leveilyn aihe, eikä moni ollut lentokonetta nähnytkään. Kotikylässäni Muoniossa koulu jouduttiin kerran keskeyttämään, kun kaikki koululaiset ryntäsivät ulos lentävää konetta taivastelemaan.

Urheilun hiilijalanjälki rajoittui äkillisen ponnistuksen paukahduksiin pellolla painiessa tai keihästä heitettäessä. Lasten lähi- ja luomuliikunta kukoisti, sillä urheilurientoihin juostiin tai pyöräiltiin.

Aikuistenkin hiilimononjälki säilyi pienenä, kun hiihtoladuille ja -kilpailuihin hiihdettiin. Hiihtomaajoukkueet eivät lennelleet pitkin maapalloa keinolunta etsimässä.

Pienilläkin ympäristöteoilla on vähän vaikutusta, mutta lopun aikojen kynnyksellä tarvitaan myös radikaalimpia urheiluympäristöratkaisuja joka valtiossa.

Henrik Dettmann ehdotti hiljan, että lasten urheilutoimintaa liitettäisiin koulupäivän yhteyteen.

Ideasta kannattaisi yrittää jalostaa win-win-win-win-tilanne, jossa niin vähemmän liikkuvat lapset, kuljetusrumbaperheet, seurojen kuormitetut vapaaehtoiset kuin ylikuormitettu ympäristökin voittaisivat.

Kansanterveys kiittäisi jokaisesta liikunnan riemun löytävästä lapsesta. Luonto puolestaan kiittäisi vanhempienkin puolesta, jos Suomen koululaitos ja urheiluseurat löytäisivät keinoja toteuttaa soveltuvia osia harjoittelusta koulupäivän yhteydessä.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .