Mental Finland mielentilana ja antiutopiana

Kristian Smedsin Kansallisteatterin kiihkeästi tempoileva kohunäytelmä Mental Finland jakaa katsojat kahtia. Tulevaisuuden Euroopan 2069 marginaaliin sijoittuva esitys, tai ehkä melkeinpä sanaton visio, on eräänlainen antiutopia, toisaalta scifi- näytelmän parodia, toisaalta mielentilojen ja menneisyyden torjuttujen tajunnankuvien psykoanalyysi.

Kaaosteoria hallitsee näyttämöä ristiriitaisten mielikuvien välitykselle. Katsojalle sen pitäisi merkitä sekä tajunnantilan tulevaisuuden kuvaa että oman ahdistuksen subjektiivisia heijastuksia.

Esityksessä toteutetaan teatterin nykyistä visuaalisuuden kulttuuria. Kamera tallentaa reaaliajassa tapahtumia koko ajan. Kuin totuuselokuvassa, jossa kamera pyrkii olemaan osa draamaa ja kokonaistaideteosta. Saunassa ollaan, mutta ei lihallisesti, vaan häveliäästi, vaatteet päällä. Tämä "lihaksi tulemisen änkytys" ( Alpo Jaakola) olisi voinut olla lihallisempaakin.

Läsnä on sekä kulttuurin ironinen ylevöittäminen (klassinen musiikki, baletti), että populaarikulttuurin ( High Chaparal, Mona-Carita) herättämät subjektiiviset muistot. Smedsin naturalismissa on mukana syvästi ammennettua henkilökohtaisuuttakin. Se on lopputuloksen kannalta siunauksellista. Sillä paikoin esitys hamuilee ja laahaa ilman selkeää rytmiä, ilman teräviä leikkauksellisia linjoja.

Viitteitä teatterin lähihistoriaan on runsaasti, Kalle Holmbergin (näytelmässä ristiinnaulittuna joulupukkina) ja Kaisa Korhosen (läsnä brechtiläisen laulun kautta) persoonien välityksellä.

Erään tunnetun väitteen mukaan "Suomi on mielentila". Ja tätä se on nimenomaan Smedsin näytelmässä, joka on samalla kertaa sekä subjektiivinen tilinteko että objektiivisesti ottaen mentaalihistoriallinen visio sisäsiittoisesta kansasta.

On tunnetusti lottovoitto syntyä Suomeen, mutta maahanmuuttajalle tai poliittiselle pakolaiselle tilanne on täysin toisenlainen. Smedsin näytelmässä ei ammuta omia vaan aina muukalaisia. Muukalaisia ovat lopulta kaikki muut paitsi sisäsiittoiset suomalaiset; outo joulupukki, joka komeasti ristiinnaulitaan esityksen lopussa.

Rainer Werner Fassbinderin Berlin Alexanderplatzin infernaalisessa päätösjaksossa Franz Biberkopf joutuu Helvettiin. Ja totisesti Fassbinderin visio on riivatumpaa ja syvemmältä koukkaavampaa kamaa kuin Smedsin esittämä juoppohullu-Suomi-neito Brysselin kiirastulessa.

Alku on esityksessä vaikuttava, samoin provakotorinen loppuhuipennus.

"Miksi elät, sano yksi hyvä syy miksi elät?", haastaa näyttelijä Hannu- Pekka Björkman yleisöä. Se on sitaatti Charles Bukowskin eräästä tunnetuimmasta runosta.

Kirjoittaja on kriitikko ja kulttuuritoimituksen vakituinen avustaja.