Mies, joka rakasti bonuksia joita vihasi

Mielestäni oikea tapa säästää rahaa ei ole lähteä ostoksille. Mielestäni se, että jostakin kaupasta saa rahaa vastaan tavaran ohella pisteitä on typerä peruste ostospaikan valinnalle. Mielestäni etu- ja bonuskortit ovat paksuposkisten kauppiaspamppujen keksimä, joltisenkin nerokas keino sumuttaa meitä höhliä asiakkaita.

Nämä ovat ihan oikeita mielipiteitäni. Uskokaa pois.

Niiden takana, piilossa kauppiailta, ystäviltä ja itseltäni, etsin kuitenkin vain sopivaa paikkaa ja ryhmää, jossa katsoa vertaisiani silmiin ja myöntää kasvojani menettämättä: "hei, olen Iikka, olen bonuskortin orja."

Kaikki alkoi sinisestä kortista, jonka hommasin, koska sillä pääsi käsiksi hyviin tarjouksiin. Kelatkaa, paistinpannu, jota en tarvitse ja tuikkulasisarja, jota en halua - kaksikymmentä prosenttia normaalia edullisemmin! Vain sinisen kortin omistajalle, tottakai.

Noihin aikoihin ymmärsin, mitä Kummisedässä tarkoitettiin tarjouksella, josta ei voi kieltäytyä.

Joitakin aikoja myöhemmin kuvioihin astui vihreä kortti. Se lojui lompakon perällä melkein käyttämättömänä pitkät tovit, kunnes eräänä aamuna, iltana tai iltapäivänä kävimme elämänkumppanin kanssa kohtalokkaan keskustelun.

Jälkeenpäin ajatellen tuntuu, että tuolloin tekemämme päätöksen myötä kaikki muuttui peruuttamattomasti. Astuimme ovesta, joka sulkeutui takanamme. Käännyimme tielle, jolta ei ollut paluuta ja, kuka tietää, ehkä poltimme jokusen sillankin. Tuona päivänä meistä, virkeistä parikymppisistä, tuli putkessa junnaavia keski-ikäisiä.

Tuona päivänä me päätimme alkaa keskittää.

Keskittäminen on kiistatta hirveän järkevää: kun ostaa vuoden ajan ihan tolkuttomasti tavaraa oikeista kaupoista ja muistaa syödä oikeissa ravintoloissa ja juoda oikeissa baareissa ja näyttää joka kerta sitä tietyn väristä korttia, saa sitten keväällä vähän takaisinkin.

Kun ostaa vähän enemmän, niin voi sitten myöhemmin ostaa lisää, jotta voi sitten vielä myöhemmin ostaa hyvillä mielin vielä vähän lisää. Siksi esimerkiksi uusia kenkiä hankkiessa on vain mukavaa kiertää kaupunkia ja miettiä, mistä löytyisi oikeaan korttiin yhteensopiva kauppa, jotta saisi rahaa vastaan sitä mitä haluaa ja lisäksi ne kengät.

Viimeksi hommasin keltaisen kortin.

Uljain sen osaamista tempuista on, että maanantaina tai tiistaina saa yhden hinnalla kaksi pakettia jotain sälää, jos on sitä ennen ostanut oikeana päivänä oikean määrän oikeanlaista sälää oikeasta kaupasta.

Miten olinkaan koskaan tullut toimeen ilman näitä fantastisia muovinpaloja?

Sama ilman sarkasmia: milloin bonusvirus sekoitti pääni?

Ehkä se on ollut minussa aina. Meissä. Rakas avopuolisoni tuumasi aikanaan tuoretta rinnakkaisläpyskää hypistellessään, että nyt meilläkin on jotain yhteistä - plussakortti.

Sitä paitsi, koska en oikeasti omista juuri mitään, minusta on hirveän kivaa olla "asiakasomistaja". Olen tosin kuullut, että omistajuuteni rajoittuisi todellisuudessa siihen toiselta puolelta vihreään muovinkappaleeseen, jossa on magneettinauha ja siihen pankkitiliin, jota en halunnut.

En minä sitä korttiakaan oikeasti omista. Se omistaa minut.

Onneksi on niitäkin ihmisiä, jotka paitsi pitävät bonusjärjestelmiä asiakkaiden harhaanjohtamisena, myös pysyvät erossa niistä. Heidän ansiostaan maailmalla saattaa olla vielä ripaus toivoa jäljellä.

Tosin toivon rippeet tilitetään juuri saamani osavuosikatsauksen mukaan meille muille seuraavissa palautuserissä.

Usko Bonukseen, niin Bonus uskoo sinuun! Aamen.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.