Mies pystyy jättämään isyyden narikkaan

Se tapahtui sukulaislapsen 6-vuotissyntymäpäivillä. Viime viikonloppuna se tapahtui pikkupojan 5-vuotissynttäreillä. Se on tapahtunut takuulla monen muunkin lapsen juhlissa.

Siis se, että miesvieraat asettuvat sohvalle toljottamaan urheilua tv:stä, kun naiset yrittävät kohteliaasti seurustella keskenään ja pitää samalla lapsia silmällä. Jonkun on nimittäin huolehdittava pikkupilteistä, kun miesten keskustelu keskittyy urheilusuorituksen analysointiin.

Ihmeellisintä kaikesta on se, että olipa urheilulajina mitä tahansa muuta kuin joukkuevoimistelu tai kilpatanssi, miehet vaipuvat transsiin.

Se on vähän sama juttu, kun miesjoukkoon heittää pallon. Yhtäkkiä koko porukka on jakaantunut joukkueisiin, juoksee himona pelivälineen perässä ja taistelee innoissaan jalkapalloherruudesta.

TÄYTYY MYÖNTÄÄ, että tilanne ärsyttää minua useastakin syystä.

Kadehdin miehistä tapaa jättää isyys narikkaan. Yhtäkkiä keski-ikää lähestyvistä rotkaleista taantuu perheettömiä pikkupoikia, joita eivät niin pienet asiat kuin lapset paina. Vaimot ottakoot vastuun, sillä me - siittäjät - olemme nyt suurempien voimien parissa, leijuu ajatuksena ilmassa.

Toden puhuen en usko miesten ajattelevan urheiluhetkellään mitään noin ylevää.

OLEN KATEELLINEN urheilulle. Haluaisin omistaa samanlaisen taikasauvan kuin viittäkymppiä lykkivä Teemu Kattilakoski, jota kohtaan mielenkiinto säilyy usean tunnin ajan ja jonka mahtavaa suoritusta ehtiä MM-kisojen kahdeksanneksi hehkutetaan silmät palaen.

Totta kai minua ärsyttää myös naisten puolesta, jotka ruokkivat, pyyhkivät kyyneleitä ja pyllyjä, lohduttavat ja leikittävät isien keskittyessä "juurevaan" sporttikeskusteluun sohvalla.

Mutta kuulkaas miehet - vastuusta vapaa, rauhallinen viisitoistaminuuttinen kahvihetki kelpaisi kenelle tahansa. Mikä vielä varmempaa, päivänsankari taatusti nauttisi isien osallistumisesta.

Se ärsyttää myös, että ennen lapsia saatoin itsekin heittäytyä penkkiurheilun aivottomaan maailmaan tuntikausiksi, mutta enää ei luonto anna periksi. Minä katsoin sitä paitsi kaiken muun lisäksi jopa joukkuevoimistelua ja kilpatanssia.

OLEN AINA laskenut itseni tasa-arvon kannattajaksi. Mutta olen yllättäen huomannut, että koen tarpeelliseksi kiittää miestäni erikseen - hyvä kun en niiaa niksauta - kun hän pesee pyykkiä, täyttää astianpesukoneen, laittaa lapset nukkumaan tai jättää urheilun huomioimatta. Ihan kuin hän tekisi valtavan urotyön ja suuren ihmeen.

Mieheni ei kiitä minua siivoamisesta, ruoanlaitosta tai lastenhoidosta, enkä sitä odotakaan. Osallistumiseni ja omien voimien laittaminen peliin perheen puolesta on itsestäänselvyys.

Samalla logiikalla minun pitäisi pystyä ajattelemaan, että mieheni ei tarvitse kiitoksia tai että minäkin ansaitsen kiitokseni.

VANHAN AJAN yhteiskunta kytee yllättävän syvässä meikätytössä, eikä niitä pesäkkeitä niin vain tallota. Seuraavan kerran kun jätän lapset isänsä huomaan ja painelen kylille humputtelemaan tai jumppaan pumppaamaan, aion unohtaa huonon omatuntoni kotiin.

Sillä kyllä se mies pärjää ja lapsista huolehtii, vaikka tv tarjoaisi urheilun kootut tähtihetket. Ja jos ei pärjää, ei hyvä heilu!

Kirjoittaja on toimittaja ja Keskisuomalaisen avustaja.