Mihin sitä kaikkien näiden kirjojen kanssa joutuu

Mummo, oletko sinä lukenut kaikki nuo kirjat, 12-vuotias lapsenlapseni kirjahyllyäni osoittaen kysyi.

”En aivan kaikkia”, tunnustin.

Minulle tuli huono omatunto liioista kirjoista, mutta minkäs kirjanrakastajana teet. Sitä hälventääkseni lupasin: ”Kun mummosta aika jättää, saat sisaresi kanssa jakaa näitä.”

”Minä otan ainakin vain sellaiset kirjat, jotka minua kiinnostaa”, poika sanoi.

Niinpä niin. Mutta mihin loput?

Antikvariaatit eivät enää ota juurikaan lisää kirjoja eivätkä kuulemma aina edes hyväntekeväisyyskirpputoritkaan, puhumattakaan kirjastoista, jotka jo nytkin myyvät verovaroin hankittuja kaksi vuotta lainaamatta olleita 50 sentillä. Sillä tavoin huusholliini on päätynyt niin Pentti Saarikosken runokirjan ensipainos, Pekka Turusen numeroitu valokuvateos kuin muutama merkittävä ulkomainen keittokirjakin. Entisten lisäksi.

Mutta ongelmaan. Miten päästä kirjoista? Tyttäreni ja muutama muukin on sitä mieltä, että päästä pitäisi. Kerran yritinkin. Kävin läpi kirjoja, mutta kun selasin niitä, mieleen alkoi nousta muistoja.

Yhdessä on Orvokki Aution omistuskirjoitus, Tuulikki Alsta taas oli kurssitoverini. Ei sellaisista voi luopua, ei etenkään Veijo Meren etymologisesta sanakirjan ensipainoksesta, jossa on tekijän korjausmerkinnät. Sellainen on bibliofiilinen harvinaisuus.

Hyllyssäni on myös lukioaikana hankittu rakas Edith Söderganin runokirja sekä Petroskoista lahjaksi saatuja kuvitettuja Kalevaloita. Painavat ja paljon tilaa vievät taidekirjat ovat työvälineitä. Ei, en pysty luopumaan. Ainakaan vielä.

Kirjahyllyt ovat lisääntyneet sitä mukaa kuin kirjatkin. Nyt alkaa pienen asuntoni niille varattu kuutiomäärä olla maksimissaan. Ehkä vielä yhden hyllyn saan mahtumaan, mutta en enempää. Jossain vaiheessa minun on tartuttava härkää sarvista.

Roskiin en pysty kirjoja heittämään. Onneksi on yksi paikka, jonka osoitteen aion hyvissä ajoin perikunnallekin ilmoittaa.

Hämeenkoskella toimiva yksityinen Putulan kyläkirjasto ottaa vastaan kaikki kirjat. Siellä ne lajittelee asianmukaisesti Helsingin yliopiston emeritus-kirjastonhoitaja.

EU-rahoilla vanhaan kanalaan rakennettuun kirjastoon menevät kyläläisten lainattavaksi teokset, joita siellä ei ennestään ole. Muut, laajalle navetanylisille sijoitetut kirjat päätyvät myyntiin. Eurolla tai kahdella voi bongata todellisia harvinaisuuksiakin. Minä löysin sieltä esimerkiksi Harry Martinsonin Aniaran.

Kirjamyynnistä kertyneet varat käytetään taidenäyttelyiden järjestämiseen ja kesäkahvilan pitämiseen. Siellä voi tavata vaikkapa naapurustossa ruusunpunaisessa talossaan asuvan runoilija Sirkka Seljan.

Kannatan lämpimästi vastaavia kirjastoja muuallekin Suomeen.