Mikä on taidetta, mikä on hyvää taidetta

Junamatkalla Keuruulle 1990-luvun lopulla kohtasin miehen, joka oli palaamassa lomalta Vaasan vankilaan. Hän huomasi, että selailen taidekirjaa ja sai siitä syyn istahtaa viereeni. Hänkin sanoi olevansa kiinnostunut taiteesta.

Mies kehaisi kirjan sisältämien impressionististen maalausten värejä, mutta piti niitä muuten aika sekavina. Siksipä hän kysyikin, tiedänkö minä, mikä hänen mielestään on hyvää taidetta. No, hänen mielestään hyvää taidetta on öljyvärimaalaus, jonka aiheena on merimaisema ja mieluiten se on kultakehyksissä.

Miehen hyvin muotoiltu näkemys tuntui aidolta, mutta erityisen yksilöllisenä siitä ei kuitenkaan ole taiteen yleiseksi kriteeriksi. Jos kohtalo olisi päättänyt toisin ja mies olisikin edennyt museoalalle, sekä näyttelyt että taidekokoelma saattaisivat sisältää vain kultakehyksisiä öljyvärimaalauksia merimaisemista. Jos hän olisi saanut valtaa vielä enemmän, merimaisemalla olisi sama asema kuin niillä pulleaposkisen miehen kuvilla eräässä aasialaisessa diktatuurivaltiossa.

Vapaassa yhteiskunnassa erilaiset maailmankuvat, mielipiteet ja makuarvostelmat kilvoittelevat paremmuudestaan. Näin tapahtuu taiteenkin piirissä, mutta näkemysten yleisellä kilpailuttamisella nykytaide erottautuisi massasta kovin epämääräisesti. Ehkäpä jokaisesta uudesta sukupolvesta löytyisikin riittävä määrä kultakauden kannattajia ja siksi sen ihanteet hallitsisivat taidetta vuosikymmenestä toiseen.

Tällä tavoin toteutettuna vapaus tuottaisi varsin rajoittunutta ja pysähtynyttä kulttuuria, jossa nostalgia ja retro syrjäyttäisivät nykytaiteen. Elinvoimainen kulttuuri ei voi toimia eikä kehittyä tällä tavoin. Merimaisemilla ja Kultakaudella ei siis voi mennä Venetsian biennaaliin.

Aina silloin tällöin medioissa syntyy halu virittää keskustelua siitä, kuka oikein määrittelee taiteen kriteerit. Viimeksi ongelmaan tarttuivat Jyväskylän Ylioppilaslehti ja Radio Keski-Suomi. Kysymys on esitetty ilmiselvästi taidetta hallitsevan ytimen ulkopuolella olevien ihmisten puolesta. Kuka siis päättää, mikä on taidetta ja mikä on hyvää taidetta?

Jo vuonna 1964 amerikkalainen taideteoreetikko Arthur C. Danto julkaisi käsitteen taidemaailma. Taidemaailma koostuu taiteen aktiivisista toimijoista kuten taiteilijoista, tutkijoista, museoiden työntekijöistä, kuraattoreista, kriitikoista, managereista, taiteen keräilijöistä ja mesenaateista. Heidän asiantuntemuksensa erottaa taiteen ei-taiteesta ja nostaa taidetarjonnasta esiin nykytaiteen parhaimmiston. Myös sanomalehden taidekritiikki esittää ehdotuksia taidemaailman ja yleisön saranakohdassa.

Jos taidemaailma ei ole toimissaan riittävän dynaaminen, valpas ja vuorovaikutteinen, se alkaa huomaamattaan toimia kuin hyvä veli -verkosto. Ero on vain siinä, että enemmistö taidemaailman tärkeistä toimijoista on tällä hetkellä naisia. Vaikka taide onkin marginaalista, taidemaailmalle sellainen ei sovi.

Oikeastaan Danto oli lähes 200 vuotta myöhässä. Länsimaisen ihmisen yksilöllisyyden käänne tapahtui nimittäin jo 1700-luvun lopussa, mikä taiteessa näyttäytyi taiteilijan subjektiivisena vapautena. Siitä lähtien taide ei ole noudattanut klassisen kauneuden lakeja eikä yhtään teoreettista rajausyritystä. Uusin taide on karkaillut myös asiantuntijoilta, eikä olekaan ihme, että suurella yleisöllä on niin suuria vaikeuksia pysyä kärryillä.

Sellainen on kuitenkin mahdollista. Mäntän Kuvataideviikkojen 25-vuotisjuhlaseminaarissa kuulin, että mänttäläisen yhteisöllisyys alkoi kehittyä aivan uuteen suuntaan, kun ihmiset alkoivat kysyä toisiltaan: Onko tämä taidetta? Vuosikymmenten jälkeen monilla heistä on jo hyviä vastauksia kysymykseen ja henkilökohtainen oikeus niihin.