Mikä on urheilun ydin?

Maailman kaksi turhinta asiaa ovat paavin pallit ja satiirin selittäminen. Koska kolumnini ”Sano urheilulle: Kiitos ei!” (12.3.) poiki kiitettävästi palautetta, kohdistan kuitenkin keihäänkärkeni jälkimmäiseen ulokkeeseen.

Satiiri on tyylilaji, jonka tarkoituksena on huvittaa tai osoittaa jonkun asian naurettavuus. Tämä tapahtuu esimerkiksi yhdistämällä kaksi toisiinsa liittymätöntä asiaa. Kolumnissani sekoitin urheilun huumeiden käyttöön. Toisista se on huvittavaa ja toisia se ei naurata tippaakaan. Makuasioista voi vain kiistellä.

Itselleni urheilu ja sen seuraaminen on miellyttävintä päihdettä. Peliriippuvuuden endorfiinipöllyissä on mukava elää. Lauantai ilman Valioliigaa on silkkaa Subutexia.

Satiirilla on (itsensä) huvittamisen ohella yleensä myös vakavampi sanoma. Koska se jäi niin monille epäselväksi, menen itseeni, pysyn siellä ja kerron ilman satiiria ja hampaita, mitä tarkoitin kolumnillani.

Urheiluromantikkona olen kukkahattutätimäisen huolestunut urheilun nykynäkymistä. Kilpaurheilu on peili kilpailuyhteiskunnastamme. Voitot kuuluvat urheiluun, mutta lyhytaikaisesta voiton tavoittelusta on tullut turhan tärkeää. Menestyjiä ylistetään ja häviäjille nauretaan. Menestymispaineet voivat ajaa urheilijan kieroilemaan, douppaamaan ja jopa hautaan.

Lapset ovat apinoita, jotka matkivat idoleitaan sokeasti. Urheilu on valitettavasti pullollaan vääränlaisia roolimalleja. Etenkin mieslapsilla aivot tulevat peliin mukaan vasta yli 20-vuotiaana. Siihen saakka he hyökkäävät vaikka Puolaan, jos heille antaa pyssyn. Hävettää itsekin, mitä pöljyyksiä tuli nuoruudessa huudeltua ja tehtyä urheilun nimissä.

Vaikka se kuulostaa idealistiselta, urheilua ei ole olemassa ilman reilua peliä ja vastustajan kunnioitusta.

Kun 37-vuotias Jarkko Ruutu uhkailee telovansa juniorikiekkoilijan ja tekee sen, kyse ei ole urheilusta, vaan yksinomaan typeryydestä ja raukkamaisuudesta. Jääkiekko on nauttinut harvinaisen laajaa kansansuosiota, mutta kansallisurheiluamme uhkaa, että osa suomalaisista hylkää hienon lajin jatkuvien turpakäräjien vuoksi. Sama vaara vaanii muitakin lajeja.

Ylilyöntejä tapahtuu myös katsomossa. Urheilukatsomoon mennään usein porukalla. Suomessa jää liian paljon potentiaalisia katsojia pois, koska he eivät halua kuunnella tai lastensa kuulevan ala-arvoista ”kannustusta”. Ystävälleni jäi ensimmäiseksi ja viimeiseksi jalkapallo-otteluksi, kun hän kuunteli Harjulla 90 minuuttia ulvontaa ”impotentti-Litmasesta”.

Muutos lähtee kotisohvalta. Hurrin, hifkin tai Litin solvaaminen voi tuntua viattomalta, mutta miten ne liittyvät urheiluun? Kun seuraavan päässä kiehuu, kannattaa katsoa asiaa hetki marsilaisen näkökulmasta: kaikenlainen mailalla hosiminen ja kentällä kimpoilu näyttää aika pöljältä.

Kuvat nuoruuteni urheilusankareista haalistuvat. Nykyään ihailen eri urheiluseurojen vapaaehtoistyöntekijöitä, jotka tekivät kasvuvuosinani puolestani pyyteetöntä työtä. Aikuisena keljuttaa, etten ymmärtänyt keskenkasvuisena kiittää heitä.