Miksi äänestin tyhjää

Huhtikuun eduskuntavaaleissa hylättiin 15 397 ääntä, kun ääniä annettiin kaikkiaan 2 983 856 kappaletta.

Minä kuulun siihen vähemmistöön, jonka äänet hylättiin. Jätin tyhjän lapun. Tai tarkalleen ottaen piirsin lappuun viivan – en Aku Ankkaa tai Teräsmiestä, ihan vain vaakaviivan. Hylätytkin äänet lasketaan, joten en kuulu nukkuvien puolueeseen.

Voin kehua, että äänestyskäyttäytymiseni on johdonmukaista. Äänestin samalla tavalla myös edellisissä eduskuntavaaleissa, samoin kuntavaaleissa.

Miksi? Ensisijaisesti ammattini takia. Kun työnkuvaan kuuluu paikallis- ja valtakunnan politiikasta kirjoittaminen, haluan, että voin tehdä työni puhtaalla omallatunnolla. Tällä tavalla yritän varmistaa, etten saa itseäni kiinni minkään ryhmän suosimisesta tai väheksymisestä alitajuisesti tai tietoisesti.

Tiedän, että kaikki kollegani eivät toimi samoin, eikä tarvitsekaan. Toimittaja saa käyttää äänioikeuttaan kuin kuka tahansa.

Sunnuntaisuomalainen selvitti kolmisen vuotta sitten toimittajien puoluekantoja. Kyselyn perusteella toimittajien suosikkipuolue oli vihreät ja inhokki perussuomalaiset. Yleisradio, Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat jättivät vastaamatta.

Kaikki Suomen tärkeimmät päivälehdet ovat puolueista riippumattomia. Niiden toimituksiin mahtuu varmasti tekijöitä vasemmalta laidalta oikealle, mutta harvoin toimittaja tunnustaa väriä edes kollegoilleen.

Valtaosa toimittajista vastustaa puoluekantansa paljastamista, kävi ilmi hiljattain Tampereen yliopiston tutkimuksessa. Tulokset on koottu tammikuussa julkaistussa Toimittajan sanansijat -kirjassa.

Tutkimuksen mukaan toimittajat eivät halua leimautua minkään puolueen kannattajiksi. Osa kertoi, ettei heillä edes ole pysyvää puoluekantaa.

Perustelut ovat ymmärrettäviä. Nykyisestä puoluevalikoimasta ja nykyisessä taloustilanteessa on kohtuullisen vaikea valita sellainen puolue, jonka tekemät päätökset äänestäjä voisi niellä ilman verenpainelääkitystä ja katumusharjoituksia.

Heikko kuluttajansuoja

Oman puolueen valitseminen olisi ehkä helpompaa, jos äänestäjällä olisi vahvempi kuluttajansuoja. Tänä keväänä lappilaiset äänestivät eduskuntaan Paavo Väyrysen (kesk.). Hän lupaili kampanjasivuillaan maaliskuussa parannuksia pohjoisen Suomen liikennepolitiikkaan. Kilpisjärvelle ja Norjaan johtava, suorastaan hengenvaarallinen tie piti saada nopeasti kuntoon.

Runsas kuukausi myöhemmin lappilaisten väyläasiat eivät enää olleet Väyrysen agendalla. Väyrynen ilmoitti jäävänsä europarlamenttiin, ellei pääse ministeriksi.

”Minullehan ei missään tapauksessa käy huonosti”, hän kirjoitti blogissaan toukokuussa.

Entäs me, kysyvät Väyrysen lähes 7 000 äänestäjää.

Vasemmistoliitto päätti neljä vuotta sitten lähteä Kataisen sateenkaarihallitukseen. Tuo hallitus muun muassa kevensi yritysten yhteisöveroa, leikkasi lapsilisiä ja kasvatti päätöksillään tuloeroja – politiikkaa, jonka puolesta vasemmiston kannattajat tuskin lähtivät uurnille.

Keväällä 2014 puolue marssi hallituksesta ulos. Äänestäjien pettymyksestä kielii, että tämän kevään vaaleissa vasemmistoliiton kannatus vajosi ennätyksellisen alas, 7,1 prosenttiin, ja suuntana näyttää olevan oppositio.

Politiikka on tunnetusti kompromissien taidetta. Äänestäjän kannalta hankalaa on, että kompromissien teko alkaa vasta vaa­lien jälkeen.

Tutkija Jenni Jaakkola tarkasteli taloustieteen väitöskirjassaan poliittisten puolueiden välistä kilpailua monipuoluejärjestelmässä. Väitös tarkastettiin Turun yliopistossa huhtikuussa.

Jaakkolan mukaan puolueiden vaaliohjelmat perustuvat odotukseen vaalien voittajasta, josta tulee hallituksen muodostaja. Puolueet siis kilpailevat vaalikampanjoissaan oletettua voittajaa vastaan. Ongelma on, että vaa­lien jälkeen kaikkien on joustettava tavoitteissaan, jotta hallitusohjelma saadaan kasaan.

Ongelmallista on äänestäjän kannalta sekin, ettei voittaja välttämättä olekaan voittaja. Vaalivoittaja ei aina mahdu hallitukseen, jos se on ideologisesti liian kaukana muista. Näin kävi perussuomalaisille neljä vuotta sitten.

Pienet puolueet saattavat puolestaan Jaakkolan mukaan kärsiä laskelmoinnista. Äänestäjä voi valita puolueen, joka todennäköisemmin pääsee hallitukseen, ei puoluetta, joka parhaiten ajaisi hänen etuaan.

Voi esimerkiksi miettiä, kuinka paljon vasemman laidan puolueet SDP ja Vasemmistoliitto syövät toistensa kannatusta.

Oikeus olla eri mieltä

Kuluneen vaalikauden sillisalaattihallitus herätti keskustelua blokkivaaleista Ruotsin malliin. Ruotsissa äänestäjä tietää jo ennen vaaleja, mikä on kunkin puolueen ajama hallituspohja.

Toimisivatko blokkivaalit Suomessa? Tutkija ei innostu ajatuksesta. Vaalitutkija Jussi Westinen Åbo Akademista huomauttaa, että äänestäjäkunnassa on kysyntää ideologisesti erilaisille puolueille.

Westinen muistuttaa, että vuoden 2003 vaaleista lähtien eduskuntaan on valittu samojen kahdeksan puolueen ehdokkaita. 1990-luvulla puoluekenttä oli hajanaisempi.

Esimerkiksi nyt hallitusta kasaava kolmikko ei olisi Westisen mielestä mahtunut samaan koalitioon ennen vaaleja. Vaalituloksen ratkettua puoluejohtajat ovat kuitenkin kilvan ylistäneet hallitusneuvottelujen hyvää yhteishenkeä. Alexander Stubbin (kok.) ”konsensus ei toimi” -puheet on unohdettu.

Trion käyminen vaaleihin yhdessä rintamassa ei olisi Westisen mukaan perusteltavissa. Keskustaa ja kokoomusta erottavat ennen kaikkea kysymykset hajauttamisesta ja keskittämisestä. Perussuomalaiset taas on profiloitunut keskustaa kärkevämmin maahanmuutto- ja vähemmistökysymyksissä ja EU-asioissa.

Vasemmisto–oikeisto-jakoon perustuva kahden blokin malli ei sopisi Westisen mielestä suomalaiseen puoluekarttaan. Syitä on kaksi: vahva poliittiseen keskustaan sijoittuva puolue ja perussuomalaiset, jonka poliittinen profiili ei Westisen mukaan perustu ensisijaisesti vasemmisto–oikeisto-ulottuvuuteen.

Pudotin äänestyskuoreni laatikkoon ja mietin, että tätä äänestyspäätöstä ei ainakaan tarvitse katua.

Konsensuspolitiikan kanssa on eläminen, mutta saa sitä sentään olla kannattamatta. Sekin on kansalaisoikeus. n

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.